Avainsana: Mongolia

Dinosauruksia, jazzia sekä vesisota

Hostellissa on hermojarepivän yhteisöllinen mekkala varsin eloisa hulina aina aamutuimaan, kun muu väki pomppaa pystyyn. Kolistelevat aamiaista, pakkailevat rinkkojaan ja kälättävät koko ajan.

Me tehokkaat pohjoismaalaiset olemme pyrkineet maksimoimaan kvartaalin unentuotannon, emmekä ole siksi ehtineet hostellin aamiaiselle tulopäivää lukuunottamatta. (Anna taisi kyllä kerran saada säälistä aamukahvikupillisen, vaikka olikin myöhässä.) Tapaamme valua herättyämme lähikahvila Caminoon ja jumittaa siellä puolivälin tuolle puolen.

Vain derviššillä kulkee lujaa Ulan Batorin ruuhkassa.
Tarbousaurus Bataar, dinosaurusmuseon tähti, joka saatiin hiljattain takaisin Mongoliaan harharetkiltään rapakon toisella puolen.
Toisen mongolisauruksen hammaskalustoa.
Lisää muinaishirviöitä… eikun mitäs hemmettiä? Patsas Arizona Center -nimisen puulaakin ovella. Ei mitään hajua, mistä on kyse.
Lienee paras kysyä lepakkolakimiehiltä.

Kun ollaan saatu tankattua riittävästi kahvia, lähdetään haahuilemaan – suunnitelmalla tai ilman. Tällä jämäkän suorituskeskeisellä aikataulutuksella olemme tähän mennessä onnistuneet käymään muun muassa Mongolialaisten dinosaurusten keskusmuseossa, joka mahtipontisesta nimestään huolimatta oli aika pieni ja lutuinen. Museo oli kuitenkin ihan kiinnostava, ja oppaiksi nakitetut koulutytöt olivat erittäin avuliaita sekä hyvin aiheesta perillä.

Sillä välin toiset koululaiset keskittyivät vesisotateknisiin opintoihin.
Luna Blancassa ahmimassa vegaanitettua mongolipöperöä.

Pelot siitä, että Mongoliasta olisi vaikea löytää kasvisruokaa, ovat osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Vegaaniravintola Luna Blanca on korttelin toiselta puolella hostellistamme. Ruoka on siellä niin maittavaa, että minäkin olen mieluusti massuni siellä täyttänyt. Suosittelen erityisesti mongolialaista maistelulautasta (käsittääkseni siinä oli buuzeja ja huušuureja kasvisversioina). Anna kehui myös paikan purilaista, joka oli ainakin iso.

Toisen kasvisravintolan bongasimme jazz-klubi Fat Catin lähistöltä. Sitä ei olla vielä testattu. Saattaapa tuo väliinkin jäädä, meillä kun on paha taipumus kanta-asiakoitua nopeasti mukaviksi toteamiimme kuppiloihin. Nytkin ollaan taas Caminossa, höm… mutku! Kahvilamaleksiminen rules ok!

Anna piirtelee sarjakuvaa Fat Catin tiskillä.

Jatsiklubi oli oikein tyylikäs – ehkä vähän liiankin tyylikäs meille. Muu asiakaskunta oli laittautunut ykkösiin ja diggaili hillitysti jazz-standardeja soitellutta orkesteria. Me röhnötimme tiskillä reissukuteissa yrittäen vaikuttaa siltä kuin t-paita ja verkkarit olisivat nordic chic.

Kyllä siellä ihan viihtyi, mutta ehkä jonain toisena iltana olisi ollut vähän sähäkämpi bändi. Anna totesi, että onhan tämä aikamoinen kolonialismin maksimointireissu matkata Mongoliaan asti kuuntelemaan paikallisten muusikkojen tulkitsevan eurooppalaista jazzia.

Huomenna jatkamme teemaa lähtemällä tapaamaan paimentolaisia Mongolian tasangoille. Annamme heille lahjoja ja kaappaamme heidän maansa yritämme selvitä etiketin vaatimuksista.

Ulan-Ude – Ulan Bator

Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.

”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.

Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.

Venäjän-patsaskierroksemme panokset kovenevat: Anton Tšehov, Ulan-Ude.
Mutta myös Lenin-setä asuu Ulan-Udessa…
… kuten myös poliittisten vainojen uhrien patsas.
Vaan Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Tai vähintäänkin kalliolainen yksiö. Ulan-Uden Lenin-pää on nimittäin maailman suurin.

Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.

Harms Bar, Ulan-Ude.

Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.

Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).

Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.

Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.

Katusoittajista puheenollen alikulkukäytävässä Ulan-Udessa nuoret sällit tulkitsivat Kinoa, vieläpä helvetin hyvin. Laulajan rahkeet riittivät Viktor Tsoin matalaan rekisteriin. Heitin kaikki hilut taskustani tyypeille.
Paikallisen šamaaniryhmä Darhan Tengerin toimitilat Ulan-Udessa osoitteessa Kommunistinen katu 10 oli merkitty asianmukaisin värikkäin liinoin.

Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.

Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.

Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”

Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.

Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.

Mongolian rajan tuntumassa.

Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.

Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.

”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.

Ulan… ppprrröööötttt!!!… Bator.

Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.

Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.

Slurp. Nam.

Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.

Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.

Beatles-muistomerkki Ulan Batorin -hostellimme lähellä. Pytinki on pystytetty paikallisilta faneilta kerätyillä varoilla.

Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.

Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.

Nuorisoa skeittaamassa Beatles-patsaan edustalla.

Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!

Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.

Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.

Zaisan-monumentti.

Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.

Matkalla Zaisanille.

Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.

Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.

Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.

Ota lääkkees!

Säännöllisillä lääkityksillä matkustavan ihmisen pitää aina olla erityisen tarkka lääkkeiden kanssa. Schengen-alueella matkustaminen on helppoa, suomalaisista apteekeista saa rahaa vastaan hienon schengen-todistuksen joka riittää. Muut maat ovatkin sitten ihan eri sirkus, varsinkin jos käytössä on ADHD-lääkkeitä tai mitään muuta, jotka tulkitaan psykotrooppisiksi tai narkoottisiksi aineiksi.

Aloitimme asian selvittelyn hyvissä ajoin, mutta vastaukset eivät olleet avuliaita. Venäjän lähetystö ei vastannut sähköpostiin, ja tullin maili kimposi saman tien väärän osoitteen vuoksi. Lopulta löysin vanhan tiedustelusähköpostini, johon oli vastattu, ja sain ajantasaista informaatiota. Katso sähköposti ja vastaukset tämän postauksen lopussa.

Mongolian kunniakonsulaatti kertoi, etteivät hoida tällaista asiaa ja ohjasivat ottamaan yhteyttä Tukholman lähetystöön. Yksikään sivujen puhelinnumeroista ei vastannut useammasta yrityksestä huolimatta.

Kiinan suhteen ei löytynyt edes spostia mihin tiedustelu ohjata. Lopulta tuudittauduimme erään Reddit-ketjun tarjoamaan informaatioon.

Mutta takaisin niihin sirkustemppuihin. Kyllähän minä hyppään voltteja, jos ajoissa saan tietää että millaisia. Terveyskeskuslääkäri tarjosi ensin englanninkielistä reseptiyhteenvetoa allekirjoitettuna ja lopulta aivan viimeisenä arkipäivänä sain suomen- ja englanninkielisen, vapaamuotoisen todistuksen lääkkeistäni. Reseptiyhteenvedon sain käännätettyä Suomi–Venäjä -seuran avustuksella rahallista korvausta vastaan. Suurkiitos terveyskeskuksen hoitajalle, lääkärille, apteekin farmaseutille sekä Suomi–Venäjä -seuran ihmisille.

Venäjän tulliedustaja lähetti sähköpostissa myös tullauskaavakkeen joka oli kohtuullisen mysteerinen. Katsotaan, olenko täyttänyt sen oikein!

PÄIVITYS: Junassa kyllä tarkistettiin passi ja leimattiin maahantulokortti, mutta tullilomakkeeseen ei kukaan reagoinut mitenkään. Ehkä mä pääsen Siperiaan, enkä joudu Siperiaan.

Lupaamani infot:

finrepresent at mail dot ru

Dear Anna

Making reference to your e-mail letter dated 23.04.2019 please find below answers to your questions.

– Do prescribed medications that are not considered as narcotics or psychotropics need customs clearing?
There are no restrictions regarding the import of medicines to Russia by individuals for personal use that don’t contain narcotics and psychotropic substances.

– I need paperwork to bring medications that are considered to be narcotic or psychotropic but can I bring with me enough for the whole duration of my travels that Russia is the first leg of?
According to the customs rules individuals may import medicines containing narcotics and psychotropic substances in the limited quantity and due to medical prescription. As for the other countries please check their customs rules.

– I have english prescribtions of the medications, but what do the excerpt from case history really mean? I am not certain it is possible to get this.
According to the customs rules individual (that imports medicines containing narcotics and psychotropic substances) should have a prescription of the doctor and an extract from the medical history. Prescription (medical report) shall contain the indication of the potent substances, their dosage and the exact time interval of the course of treatment. As for an extract from the medical history please consult with doctor.

– will non accredeted translation of prescribtions to russian be sufficient?
An individual also has to make official (notarized) translation of the documents from Finnish into Russian language.

And finally, are one or more of these medicines considered to be narcotic or psychotropic?

… In this connection we recommend you to take doctor’s prescription and medical history extract in regard to all these medicines.

When entering to Russia (at the border crossing point) you have to declare the medicines (fill in passenger customs declaration – see enclosure) and attach the abovementioned documents to the customs declaration.
If person will not make these actions it can be considered as an infringement of the Russian legislation and Russian customs authorities have right to initiate administrative or criminal investigation against person.
Hope this information will be useful for you.

With kind regards,

Representative Office in Finland,
Federal Customs Service of Russia

Viisumihakemukset sisällä!

Anna allekirjoittaa hakemusta. Frida taivastelee Kiinan vaatimaa pumaskamäärää.

Sus siunakkos, mikä taistelu!

Perjantaina alettiin täyttää viisumihakemuksia, tänään ne viimein saatiin valmiiksi ja kiikutettua postiin.

Ei Venäjä nyt vielä mitään – yhden aanelosen täyttää huitaisee muutamassa minuutissa. Mongolian viisumin kaksi aanelostakin oli vielä kevyttä pikku raapustelua.

Ne olivat ne Kiinan viisumihakemusjärkäleen kymmenen sivua, jotka hiljensivät nämä hilpeät matkalaiskandidaatit perimmäisten kysymysten äärelle. Sellaisten kuin:

  • Pitääkö työhistoriaa kovinkin pitkälle listailla? (Laitettiin vain viimeisimmät.)
  • En itse asiassa koskaan valmistunut Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksesta. Jätänkö kohdan tyhjäksi? (En jättänyt. Jos täyttävät mun lasini rajakuulustelussa, voin kyllä kertoa, miksi jäi valmistumatta…)
  • Voiko sukulaiskohtia jättää tyhjiksi? (Voi, mutta pitää perustella, miksi.)
  • Olen kyllä suorittanut asevelvollisuuden, mutta ei teillä Kiinassa näköjään semmoista idunhalailupuidensyömistouhua kuin siviilipalvelus tunneta? Jatkovalikoissa näkyi vain sotilasarvoja, jos vastasi ”kyllä”. (Päädyin ”ei”-vastaukseen.)
  • Mitä tähän ”oletko koskaan kuulunut ammatilliseen, sosiaaliseen tai hyväntekeväisyysorganisaatioon”-kohtaan uskaltaa oikein laittaa? (En maininnut ammattiliittoni erityisalaa varmuuden vuoksi.)
… ja olihan se!

Lisäpuzzlepelitehtävää Kiinan sähköinen viisumilomake tarjosi vielä majoituspaikkojemme oikeisiin hallinnollisiin alueisiin sijoittamisen saralla. Esimerkiksi Pingyao-kaupunkia ei millään löytynyt kaupunkivalikosta – ei englanniksi, ei kiinaksi. Viimein Google Mapsia zoomailemalla sattumalta selvisi, että se kuuluu Jinzhongin prefektuuritason kaupunkiin. Pingyao on vain sen yksi alue.

Kiinan viisumilomake myös jämähteli sivulta toiselle siirryttäessä pitkiksi ajoiksi ja välillä kokonaan. Onneksi hakemuksen sai tallennettua välillä.

Sinne meni! Huh.

Lopulta kaikki oli kuitenkin täytetty, paperit pinottu, pino pakattu ja paketti postitettu.

”Tommonen keskiverto apurahantäyttörupeama”, totesi Anna.

Kirjasin henkiseen muistiooni: keskiviikkona leikkaan tukkani ja haen töitä.

Siperia opettaa

Kääk. Nyt sinne on sitten pakko lähteä, Siperian-reissulle. Tai siis Trans-Siperian. Eikun siis Trans-Mongolian. Valitse suosikkitermisi! Venäjän ja Mongolian halki Kiinaan kuitenkin matkaamme junalla.

Ja mitenkä niin pakko? No, paluulennot on nyt ostettu, ja hyvän matkaa Venäjälle junalippujakin. Juna Helsingistä Pietariin lähtee sunnuntaina 28. huhtikuuta. Takaisin tullaan juhannukseksi.

Frida auttaa reittisuunnittelussa.

Ollaan istuskeltu keittiön pöydän ääressä teetä kitaten ja matkareittiä suunnitellen. Selaile linkkisivulta tärppejä – ja lähetä toki myös oma vinkkisi meille!

Siperia on opettanut tähän mennessä mm. tämmöisiä:

  • Venäjän rautateiden nettikaupasta lippuja ostaessa ei tarvitse vääntää aivojaan solmuun rautatieajan ja paikallisen ajan eroja laskiessa. Kauppa näyttää ajat oletusarvoisesti paikallisina.
  • Nettikaupasta Venäjän sisäiset liput voi ostaa 90 päivää ennen matkaa. Venäjä–Mongolia -liput voi ostaa vasta 60 päivää ennen matkaa.
  • Venäjän junissa on makuuvaunuja vain naisille. Nämä on merkitty Ж-kirjaimella nettikaupassa (myös englanniksi saittia käytettäessä).
  • Mongoliankin juniin voi ostaa nykyään netitse lippuja, aikaisintaan noin kuukautta ennen matkaa. Meillä muuten toimi vain Facebook-kirjautuminen Mongolian rautateiden nettikauppaan. Sähköpostirekisteröitymisestä ei tullut koskaan vahvistusmeiliä.
  • Jos haluat minimoida säätämisen Mongolian-junalippujen kanssa, voit tilata Ulan Batorista matkan Kiinaan tai Venäjälle yhden miehen toimistolta. Hinta on toki silloin korkeampi. Lippuja ei tarvitse kuitenkaan maksaa heti ja ne voi tilata paljon aiemmin kuin kuukautta ennen reissua.

Lisäksi on käynyt ilmi, että Ulan Batorissa on nykyään verevä vaihtoehtomusaskene ja että Irkutskista pääsee Olhonin saarelle vesitse vain kesäisin. Nižni Novgorodissa on puolestaan Venäjän ja samalla Euroopan pisin köysirata; Tjumenissa on kuumien lähteiden lisäksi mm. Rasputinin kotimuseo; Irkutskista löytyy dekabristikapinallisten museo.

Viitsisitkö auttaa vaikka lattialta käsin, Frida?

Sekin on opittu, että Jüdgerdemidiin Gürragchaa oli Mongolian ensimmäinen kosmonautti, että hänelle omistettu patsas pönöttää kotikaupunkinsa Choirin rautatieaseman vieressä ja että juna pysähtyy siellä noin vartin. Ehtisiköhän siinä ajassa käydä ottamassa palvontakuvan patsaalla, hmmm…

Seuraavana työlistalla on vakuutustodistusten hankkiminen, passikuvat viisumiin ja viisumien ostaminen.

Kaikenlaista säätöä vielä jäljellä. Mutta ollaan kyllä useaan otteeseen taivasteltu, miten helppoa tämmöisen reissun suunnittelu on nykyään, kun kaikki hoituu internetitse.

Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan.