Avainsana: metro

Rouheampaa menoa Nižni Novgorodissa

Nižni Novgorodin bussiasema.

”No nyt tultiin oikeasti Venäjälle” oli ensimmäinen mieleeni päsähtänyt ajatus, kun astuttiin ulos Nižni Novgorodin rautatieasemalta. Lommoisia autoja päristeli ohi kämäisten talojen katveessa kuoppaisilla kaduilla. Tympääntyneet ihmiset tarpoivat halkeilleilla jalkakäytävillä. Satoi.

Moskovan julkisen liikenteen yhdistelmäkortin kätevyyden oivaltaneina marssimme heti metroasemalle ostaamaan vastaavan Nižniin. Onnistuin muodostamaan palttiarallaa oikean lauseen venäjäksi, jolla saimme kumpikin ”siticardin” kolmeksi päiväksi. Sillä pääsee joka vekottimella huristelemaan ympäri kaupunkia…

Tämä kortti on kaverisi Nižnin julkisessa liikenteessä. Kolme päivää maksaa 400 ruplaa (noin kuusi euroa).

… silloin kun se toimii. Google Maps neuvoi meidät ottamaan bussi T40:n hostellille, mutta äkäisenoloisen bussikuskin lukulaite ei korttejamme tunnistanut. Piti lopulta pulittaa 28 ruplaa kertalipuista (n. 40 senttiä). Myöhemmin metrossa ja raitiovaunussa kortti toimi kyllä.

Koira Nižnin bussiasemalla alkoi murista heti, kun tulin kuvausetäisyydelle.

Vaikka kuski ilmaisikin itseään äreästi, hän kuitenkin kysyi jossain vaiheessa matkaa, tiedämmekö me missä jäämme pois. Piti siis huolta asiakkaistaan, vaikkakin kiukkuisesti.

Hostellilla seurasi eeppistä mittaluokkaa oleva säätäminen kirjautumisen kanssa. Odotellessamme vastaanottotädin täyttelevän sitä ja tätä lomaketta istuksimme keittiössä, jossa raksaäijän oloiset miehet keittelivät makaronia. Ärinä ja murina oli kommunikaation tyylilaji täälläkin. Kyräiltiin toisiamme vaivaantuneina.

Yhdellä miehistä oli valtava rakko jalassaan. Anna katsoi sitä voivotellen ja kipaisi sitten matkalaukulleen, jonka uumenista taikoi rakkolaastaria. Mies suli heti saatuaan hoivaa kipuunsa. Kyräily loppui siihen. Laitettuaan laastarin kipeään jalkaansa setä kävi vielä suutelemassa Annan kättä kiitokseksi.

Venäjällä on joka paikassa kukkakauppoja, ja ne ovat auki ympäri vuorokauden. Mistä sen tosiaan tietää, jos aamuyöstä iskee äkillinen tarve kukittaa joku. Suomessa olisit silloin pulassa!

Kun oltiin saatu proopuskat raapusteltua, lähdettiin kaupungille. Ensimmäiseksi tsekattiin Tškalovin portaat Nižnin kremlin kupeessa. Olihan niissä kokoa ja mittaa. Kuten asiaan kuuluu, sekä lentäjä Valeri Tškalovilla – jonka mukaan portaat on nimetty – että rakentamisesta vastanneen kaupungin toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Aleksander Šulpinilla oli paskaisempi loppu.

Konstantin Makovski: Mininin vetoomus

Kun ei juuri siinä kohtaa jaksettu pahemmin kävellä ympäriinsä, mentiin vieressä olleeseen Nižni Novgorodin taidemuseoon. Nähtiin ääniraidalla tehostettu valtava Konstantin Makovskin maalaus kansallissankari Kuzma Mininistä (joka oli kotoisin Nižnin seuduilta) sekä Svetlana Uškovan hillittömän värikkäitä, kaikkia mahdollisia kankaaseen liimattavissa olevia elementtejä yhdisteleviä maalauksia. ”Nää on hysteerisiä”, Anna kommentoi.

Svetlana Uškova ei pihtaillut värejä eikä materiaaleja.
Niitä hetkiä kun et ole varma, katsotko sinä maalausta vai se sinua. Felix Pencharskyn Näytös Lubinissa taidemuseon länsimaisen taiteen näyttelyssä.

Museossa oli myös länsimaisen taiteen historiaa läpikäynyt näyttely, joka oli kasattu kaikenlaisista b-sarjan töistä. Moni maalaus oli tuntemattomaksi jääneeltä artistilta. Silti Anna sanoi, että näyttely antoi varsin kattavan leikkauksen taiteenhistoriaan, eivätkä työt olleet millään lailla huonoja. Aika monta kapakkamaalausta siellä kyllä oli.

Šustryi Šmel.

Joten syytettäköön taiteen turmelevaa vaikutusta siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Löysimme nimittäin itsemme ensin Fidel Barista lasilliselta, sitten toiselta, kymmenenneltä… ja viimein havaitsimme olevamme Šustryi Šmelissä kittaamassa paikallisia oluita. (Onneksi kihtini päätti katsoa tämän kaljoittelukerran läpi varpaiden, eivätkä paikat vihloneet tänään.)

Fidelissä tapasimme myös kaksi Alekseita, joista ensimmäinen lyöttäytyi pöytään ja yritti kovasti saada meidät(kin) laulamaan. Toinen Aleksei tuli hillitsemään ensimmäistä, joka alkoi ennen pitkää olla niin humalassa, että livahdimme häneltä pakoon.

Anna ja Alekseit kaksi sekä yksi Fidel Barissa.

Sain välittömästi sata bonuspistettä (ensimmäiseltä) Alekseilta, kun tunnistin Kin-Dza-Dzan – tuon hulvattoman tieteiselokuvan 80-luvun Neuvostoliitosta. Ykkös-Aleksei ei puhunut englantia ollenkaan, mutta Kin-Dza-Dzan kulttirepliikki ku! tuntui välittävän kaiken tarvittavan.

Ennen kuin liukenimme yöhön, sovimme kakkos-Aleksein kanssa kiertelevämme Nižni Novgorodia hänen opastuksellaan. Saa nyt nähdä, tuleeko siitä enää mitään tänään. Kello on kohta viisi, ja Anna on edelleen pehkuissa tukka kipeänä. Täytynee soittaa Alekseille ja ehdottaa kiertokävelyn siirtämistä huomiseen. PÄIVITYS: Anna tarkensi, että ei tukka enää viideltä ollut kipeä. Laiskotti vain.

Tästä taisi tulla välipäivä. No mutta, pyykkiäkin pitäisi pestä kyllä. Tjumenin hostellissa ei ole pesumahdollisuutta.

Iskurityöläisen ohari ja muita sattumuksia

Punainen tori suoritettu. Siellä joku mummo myi enemmän tai vähemmän väkisin ruusun Annalle, jolla oli vaikeuksia keksiä käyttöä rehulle…

… joten ehdotin, että veisimme kukan Vladimir Vysotskin haudalle. Näin toimimme. Piffasimme Volodjalle myös tupakan sekä pari särkylääkepilleriä. Alun perin haaveilin jättäväni haudalle myös yhden tähden Jallun, mutta unohdin ostaa pullon ennen lähtöä Suomesta.

Vladimir Vysotskin hautamuistomerkki Vagankovskojen hautausmaalla.
Lähiörakennuksia Vagankovskojen hautausmaan kupeessa.
Nuorisoa virkistystoimissa Vagankovskojen lähiössä.

Anna halusi metsästää laadukkaita venäläisiä akvarelleja, minä taas käydä kuvaamassa jotain suunnittelematonta häröilyä Aleksei Stahanovin patsaalla Kivireen videoon (jonka tekeminen matkan aikana minulle nakitettiin). Jaoimme iskuryhmämme kahteen osastoon.

Stahanovin patsaan etsintä vaati stahanovilaista sinnikkyyttä. Heti alkajaisiksi tulkitsin Google Mapsin antaman bussireitin metroksi ja posottelin hyvän matkaa hornan tuuttiin, ennen kuin huomasin asian.

Nousin maanpinnalle ottamaan uutta suuntimaa todetakseni, että siinä kohtaa paras vaihtoehto oli se sama metrolinja, jonka kyydissä olin jo ollut. Kun pääsin vaihtoasemalle, tulin ulos väärältä puolelta, enkä hahmottanut mitenkään, miten pääsen tien yli bussipysäkille. Myöhemmin tajusin, että metroasemalta olisi päässyt suoraan tien toiselle puolelle. (Opiksi ja ojennukseksi: niitä metroasemien ulostuloviitoituksia kannattaa lukea.)

Seurasi levotonta seisoskelua pysäkillä. Jatkobussi Stahanovin patsaalle alkoi olla jo pahasti myöhässä. Lisäksi kuvausvaloni laski uhkaavasti horisontin taa. Olin jo aikeissa luovuttaa, mutta silloin linja 725 viimein körötteli pysäkille. Pääsin patsaalle…

… paitsi että ei siellä mitään Stahanovin patsasta enää ollut. Eikä pihaan olisi edes päässyt, vaikka Stahanov olisikin siellä vielä seisoskellut. Teräsaita ympäröi pihaa, ja portti oli lukossa.

Yritä tässä sitten olla kunnon stahanovilainen kun guru itsekin tekee oharit, totesin, ja lähdin takaisin keskustaan. Siinä kohtaa oli iltaruuhka ja bussin vauhti hipoi kahtakymmentä kilometriä tunnissa.

Ei löytynyt akvarelleja, mutta kakkaava yksisarvinen löytyi.

Annakaan ei ollut löytänyt akvarellejaan, sillä hostellin vastaanottotyttösen vinkkaama Komus osoittautuikin toimistotarvikeliikkeeksi.

Minkäs siinä sitten mahtoi. Menimme erään trendikkään matkablogin vinkkaamaan rentoon georgialaisravintola Megobariin. Ruoka oli taivaallista. Mikään ei harmittanut enää yhtään.

Käykäämme reippaina kohti uusia epäonnistumisia! Ylittäkäämme sähellystavoitteet moninkertaisesti – toveri Stahanovin esimerkkiä noudattaen! Eläköön viisivuotissuunnitelma!

Haahuilua Moskovassa

Täällä on joku tämmöinen pääsiäisjuttu nyt päällä.

Saavuttiin aamutuimaan Moskovaan. Vaunuemäntä vielä hihkaisi bye byet Annalle laiturilla. Vieressä seissyt toinen vaunuemäntä vastasi vain nyrpeällä tuijotuksella Annan vastavilkutuksiin. Ilmeisesti hän ei ollut saanut suklaalevyä.

Todettiin, ettei jakseta kävellä ja päätettiin tilata Yandex-taksi. Semminkin kun lafkan mobiilisovellus väitti parin kilometrin reissun hinnaksi vain 300 ruplaa (neljä euroa). Koska aseman edustalla jökötti Yandex-takseja jo, ei tilattu moista puhelinsovellukseitse, vaan hypättiin vaan kyytiin. Lopputulos: Matka maksoi noin 1600 ruplaa, eli yli 20 euroa. Ilmeisesti kuski vetäisi reissun kirjanpidon ohi. Mutta näinhän nämä Moskova-blogipostaukset pitää aina aloittaa, hintoja kauhistelemalla.

Hostellin aulassa. Anna: ”Mihin hiton squattiin me ollaan oikein majoittumassa?”
Mielleyhtymiä vallatusta talosta herättäneiden portaiden yläkerrasta löytyi kuin löytyikin Winterfell-hostelli.

Ei päästy kirjautumaan hostelliin vielä aamulla, joten dumpattiin matkalaukut sinne ja lähdettiin aamiaiselle.

Juu ei, nimi ei ole yhteensattumaa.

Erään suositun matkablogin halvaksi mainostama ruokapaikka Gretška Lab osoittautui myös todellisuudessa edulliseksi, ruokiemme yhteishinta oli alta kympin (euroissa, siis). Aamiaislistalla oli puuroa ja omelettia, mutta ilmeisesti oltiin jo myöhässä, kun meille tyrkytettiin lounaita.

Paikassa todella on ihan hyvä kasvistarjonta, mutta nimenomaan kasvisruuan pöytään asti saaminen jäi tilaajan vastuulle. Ainesosat valitaan itse ja henkilökunta sitten lapioi ruuat lautaselle tiskin takaa. Ruoka oli ihan jees, mutta varsinkin halpaa. Englantia puhutaan Gretškassa vain kursorisesti.

Käväistiin myös Gretškan viereisessä, pelkästään lapsille suunnattujen kauppojen ostoshelvetissä, jonka maisemahissien katveeseen pystytetty legopatsas haastoi itsensä Pietari Suuren monumentin niin mittasuhteiltaan kuin absurdeilta yksityiskohdiltaankin. Tavaratalo lapsille on rakennettu jo neukkuaikoina. Tätä pidän lopullisena todisteena kommunismin ja kapitalismin pohjimmaisesta, konsumeristisesta yhteissieluisuudesta.

Legopatsas lastentavaratalossa, yksityiskohta. Tämä oli siis kolmanteen kerrokseen ulottuneen patsaan huippu.
Pietari I:n patsas hostellimme kupeessa. Mikäs sen häiskän liikanimi taas olikaan… ”Keskikokoinen”?

Ajattelimme hoidella saman tien alta pois pakkonähtävyydet, eli Punaisen torin ja Kremlin (jotka sijaitsevät kätevästi kävelymatkan päässä hostellilta), mutta lähimaastoon päästyämme tajusimme olevamme edelleen melkoisen tööt. Ensimmäisten yöjunaunien katkonainen laatu alkoi nyt kunnolla tuntua. Tuumattiin, että tähän väliin torkut ja sitten nähtävyyksiä.

Mutta Kuinkas Sitten Kävikään™ – kuorsailtiin kuuteen asti. Käytiin syömässä ja äkkiä olikin jo ilta. Päätimme jatkaa torkkuja vihdoin kunnollisilla yöunilla ja sitten mennä vilkaisemaan Punainen tori ja mitä näitä nyt on.

Annan katselee uusinta Game of Thrones -jaksoa Winterfell-hostellissa.

Anna jäi tölläämään tv-sarjaa hostellille. Itse otin ennen pehkuihin paneutumista pikku kävelykiepauksen joenvartta Kristus Vapahtajan katedraalille (johon siihenkin liittyy semmoinen pienimuotoinen neukkuaspekti, että bolševikit räjäyttivät pytingin 1931, minkä jälkeen uskikset rakensivat sen uudestaan 1990 (tähän joku läp… tai antaa olla)).

Kristus Vapahtajan katedraali.
”HV”? ”Hintavaraus”? ”Haist…”?
Aaaaa… ”Hristus, nous ylös nyj jo!”
”High five”?

Kirkolla opastin juopuneet gopnikit Kropotkinskaja-metroaseman suuntaan kuin paljasjalkainen moskoviitti ainakin.

No okei, ei se ollut vaikeaa: это там, eli ”se on tuolla”. (”Eetta tam.”)

Metrosta puheenollen kolmen päivän julkisen liikenteen kortti maksoi 438 ruplaa (~ 6 €). Niitä saa metroasemilta automaatista. Luottokortilla voi maksaa.

Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan.