Avainsana: juna

Irkutsk – Ulan-Ude

Junan reitti Irkutskista seuraavaan välietappiin Ulan-Udeen kiersi Baikalin rantaa, ja näkymät ikkunan takana olivat yhtä postikorttitykitystä.

En tietenkään räpsinyt kuvia maisemista, sillä oli liian kiire torkkua, ja sitä paitsi joka kerta kun otin kameran esiin, ikkunan takana alkoi välittömästi näkyä jonkin tuppukylän ratapihaa, risukkoa tai tunnelin seinää. Siinä alkoi tulla kaikenlaisia todellisuuden olemukseen liittyviä ajatuksia päähän: ne vaihtavat maiseman ikkunan takana vain minun kiusakseni… ellei minun katseeni sitten vaikuta ulkona näkyvään maisemaan kvanttitasolla… hmm, vai olikos tuo sittenkin niitä torkkuja?

Joka tapauksessa matka oli sen verran lyhyt – tuskin viittäkään sataa kilometriä – että se oli ohi jo saman päivän aikana. Otettiin silti makuupaikka, mikä osoittautui järkeväksi vedoksi. Näin moni muukin näytti tehneen. Torkkuiltiin vuorotellen alapedillä, kun ei jaksettu levittää lakanoita yläpetiin.

Ensituntuma tämänkertaiseen vaunuemäntään Irkutskin asemalaiturilla antoi suorastaan ärtyneen vaikutelman hänestä, mutta täti osoittautuikin oikein mukavaksi ja avuliaaksi. Anna kävi kysymässä, milloin juna pysähtyy tupakan pituisen hetken jossain. Emäntä kävi erikseen vinkkaamassa Annalle, että nyt olisi tulossa semmoinen seisake.

Naapuripedin setäkin oli ystävällinen, vaikka kommunikaatiomme oli rajallista. Valitteli kuumuutta vaunuosastossa, ja todettiin, että ikkunan avaaminen oli näemmä kielletty. Kuuma tosiaan oli, loppumatkasta vaunussa oli 29 astetta lämmintä.

Anna läiski korttia, minä kävin läpi Olhonin saaren valokuvavuorta. Tuli vähän räpsittyä siellä: meni koko kahdeksan tunnin junamatka otosten valkkaamiseen ja käsittelyyn. No okei, tulihan siinä pari tuntia koisittuakin.

Kyllästyttyään pasianssiin Anna huomasi naapuriloošin poikien piirtelevän ruutupaperille pelikortteja. Näky oli sen verran surkea, että Anna lainasi naureskellen oman korttipakkansa jätkille. Olivat kovin kiitollisia eleestä.

Reissu oli leppoisa. Perille tultiin kahtakymmentä yli kymmenen illalla (täsmälleen aikataulussa, kröhömveeärkröhöm). Poistuessamme junasta vaunuemäntä toivotti erikseen jokaiselle osaston matkustajalle kaikkea hyvää, hymyillen auvoisasti.

Kyllä, hän oli saanut suklaata.

Tjumen – Novosibirsk

Lounas kolmosluokassa: nuudeleita termosmukista.

Takaisin kolmosluokkaan, klonksuti-klonksuti, heiluti-heiluti. Vaunu keikkui kuin peräprutku Airistolla syysmyrskyssä. Epäilen, että piruuttaan laittavat tuplajousituksen talonpoikaisluokan vaunuihin. Unet olivat taas katkonaista sorttia. Valveilla käkkiessäni luin Kohtalon miekkaa hyvän pätkän eteenpäin. Vahva suositus matkalukemiseksi!

Tjumen–Novosibirsk -keikaus oli kaiken kaikkiaan aika tylsä ja torkkuisa taipale. Mutta kohdattiin me sentään lahjomaton vaunuemäntä!

Tai siltä se ensin vaikutti, kun tämä torjui pöh, mitä te nyt tuommoisia! -käsielkeellä Annan tarjoaman Fazerin sinisen. Anna kuitenkin oivalsi pelin hengen ja jätti suklaalevyn emännän hytin tiskipöydälle. Oli se sieltä sitten myöhemmin kadonnut. (Ehkä paikalla päsmäröineen pomon suihin, kuka tietää.)

Kolmosluokan sisustuksessa ei kikkailla.

Matkakumppaninamme oli ensin ystävällinen mummo, jonka kanssa Anna yritti kommunikoida Google Translaten välityksellä. Ei siitä oikein mitään tullut. Käännösvekotin tuntui lähinnä hämmentävän häntä. Mummon jälkeen seuranamme oli teinityttö, joka hihitteli läppärinsä takana internet-kissoille (arvaan).

Etukäteen mainostettu yöjunien ylitsepursuavan venäläinen vieraanvaraisuus on meidän tapauksessamme ollut tyylilajiltaan pikemminkin kaurismäkeläistä. Mutta eipä tuo haittaa – matkakumppanit ovat kuitenkin olleet mukavia ja avuliaita. Suomalaiselle kelpaa se ihan hyvin, että saa olla rauhassa.

”Mis mä ole?” ”Oot Novosibirskis.”

Pienimuotoinen seikkailu syntyi hostellin löytämisen kanssa. Virallinen osoite vei meidät valtaisan lähiötalon edustalle, jonka katutasossa oli kaikenlaisia putiikkeja eläinklinikasta kielikouluun, muttei majoitusliikettä.

Soitin mestaan ja kyselin ruosteisella venäjälläni, missä Big Ben -hostelli oikein mahtaa sijaita. (Jep, vahvasti brittiteemaisen hostellin henkilökunta ei puhu englantia.) Yhdistelemällä puhe- ja tekstiviestintää löysimme viimein pihalta tiilitönön, josta laskeuduttiin maan alle hostelliin.

Lappu sen talon eräällä sisäänkäynnillä, josta etsimme hostellia: ”Tässä EI ole käytettyjen tavaroiden kauppaa! Minne meni – EMME TIEDÄ!”

Tämä taitaa olla reissun halvin majoitus: kolme yötä kahdelta yhteensä noin 29 euroa. Toisaalta halpuus näkyy myös kaikessa. Suihkussa ei ole saippuaa, vessassa ei ole paperia, kortti ei kelvannut maksuvälineenä, eikä vastaanoton tyyppi edes rekisteröinyt meitä oikeaoppisesti viranomaistahoja varten. Ehkä siinäkin sitten säästettiin jotain?

Asiakkaina näytti olevan lähinnä nuorisolaisia. Mutta onneksi olivat hiljaista sorttia ja antoivat meidän kuorsata rauhassa.

Nižni Novgorod – Tjumen

Hifistelemme tämän välin kakkosluokassa talonpoikaisluokka kolmosen sijaan, ja sen kyllä huomaa. Vaunuemäntä Elena oli lahjomatta ystävällinen (mutta sai silti suklaalevyn), kävi imuroimassa pariinkin kertaan hytissämme ja tuli kysymään aterian jälkeen, maistuiko ruoka.

Tosiaan, hifistelymme meni niin pitkälle, että tilasimme aamiaiset ja lounaat etukäteen hyttiin. Semmoista aika peruspöperöä se oli, ja Annan kasvisvaihtoehto oli muuttunut kanaksi, mutta kyllä siitä nälkä lähti. Itse asiassa taisivat tilatessa kyllä mainita, että valitun aterian saatavuutta ei voida taata.

Anna ja vaunuemäntämme Elena tauolla.
Vessa on iso, siisti ja toimii kuin, no, junan vessa.
Tuosta punaisesta vivusta kun vääntää, saa kuumaa vettä mukiinsa.

Ollaan nyt Jekaterinburgissa. Matkakumppanimme hytissä ovat vaihtuneet jo pariin kertaan. Kaikki ovat olleet yhtä vähäpuheisia. Ensimmäiset tosin neuvoivat Annaa yläpedin portaikon avaamisessa ja näyttivät, että tuosta kun vääntää tuon istumatuen auki nuin, niin sielläpä onkin säilytyslokero.

Pitkällä junamatkalla on vähänlaisesti tekemistä. Nettiaddiktinkin pitää keksiä muuta viihdykettä, sillä verkko toimii vain pysähdyttäessä taajamiin. Anna kuuntelee äänikirjahömppäsarjaa, itse lueskelen Andrzej Sapkowskin menevää fantasiaa.

Ei toimi, ei.

Junassa on kyllä langaton verkkokin, mutta kun ei siihen pääse kiinni. Teoriassa wifiin voi kirjautua joko junalipun numerolla tai passi- ja paikkatiedoilla, mutta kumpikin antaa sinnikkäästi erroria. (Sitten on vielä joku faniklubi-ID:kin, mutta siitä ei ole mitään hajua.)

Jossain kohtaa ajattelin mennä istuksimaan ravintolaan, mutta aikeeksi jäi. Hytissä on melko kuuma ja olen lötkötellyt kevyessä oloasussa. Ajattelematta asiaa sen kummemmin läpsyttelin kakkosluokkapaikan mukana tulleissa tossuissa, makoilusta möhnääntyneessä tukassa ja sortseissa ravintolavaunuun. Siellä happaman oloinen vaunuemäntä mulkaisi habitustani päästä jalkoihin. Hän sanoi jotain joka meni ohi, mutta tulkitsin sen näin: ”Viittiks läpsytellä takaisin Big Lebowskiin, dude.”

Ehkä olisi pitänyt antaa suklaata. Samapa tuo, palasin hyttiin ja jatkoin torkkumista. Vielä vajaa kuusi tuntia Tjumeniin.

Eka yö takana

Huomenta.

Saavumme Moskovaan kohtsillään. Yöunet olivat pätkikkäät keinuvassa kolmosluokassa, mutta nukuttuakin tuli.

Pahimmat kuvaukset venäläisistä junavessoista osoittautuivat ainakin toistaiseksi kauhutarinoiksi. Käymälä oli siisti ja paperiakin oli (kunnes itse käytin viimeiset, MUHAHAHA!).

Vaunuemäntämme oli tuimailmeinen nuori nainen, jonka kasvot sulivat kuin taikaiskusta hurmaavaan hymyyn ojennettuani hänelle levyllisen Fazerin sinistä. En ota kuitenkaan kunniaa tästä, sillä noudatin vain Annan ohjeita.

Se juttu siis ei ollut liioittelua. Kannattaa pitää hyvät välit vaunuemäntään.

Sain Kivireeltä matkatehtäväksi kuvata video Kivettynyt Stahanov -biisiin. Eka iskurityöläispatsas paikannettu. Aion suorittaa operaation stahanovilaista tarmoa uhkuen.

Matkaan!

Kahdeksan minuuttia myöhässä, mutta kuitenkin. Tähän joku pakollinen VR-läppä.

Ensimmäinen kohde Pietari on vain vajaan neljän tunnin päässä. Keskiyöllä matka jatkuu Moskovaan.

Jätettiin valuutanvaihto viime tinkaan, koska Helsingin rautatieasemallahan on kätevästi Forex. Ei tultu ajatelleeksi, että se voisi olla sunnuntaina kiinni.

Vaihdettiin ruplia Mannerheimintien Change Group -putiikissa. Sälli tiskin takana naureskeli, että tämä oli ensimmäinen kerta kun hän kahdeksan vuoden valuutanvaihtourallaan törmäsi Mongolian tögrökeistä kyselevään asiakkaaseen. (Juu ei, niitä ei saa Suomesta.) Hävittiin viitisen prosenttia vaihtokurssissa verrattuna Forexiin.

Rahaa voi vaihtaa myös junassa ja ruplia saa Pietarissa automaateistakin, noin tiedoksi.

Nyt meneillään kiivasta maahantulolomakkeen täyttelyä. Lomakkeessa kysytty viisuminumero on se iso punainen viisumin oikeassa yläreunassa, ei ”visa ID”. (Kysyin juuri. (Joka kerta sama dilemma.))

PÄIVITYS: Vaihtokurssi junassa oli muuten parempi kuin Change Groupin putiikissa. PÄIVITYKSEN PÄIVITYS: Paras vaihtokurssi oli pienessä kadunvarsiputiikissa Moskovassa.

Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan.