Avainsana: gopnikit

Suuret isänmaalliset kissat sekä hyvin venäläinen kylpylä

Jos voitonpäivän hurmoksellinen paatos täällä pitää kiteyttää yhteen anekdoottiin, niin kokeillaan tätä: Käytiin majapaikan viereisessä kirjakaupassa metsästämässä postikortteja. Ostin samalla tutulle tuliaiseksi voitonpäiväpränikän. Kun oltiin tiskillä maksamassa, myyjä antoi toisen pinssin kaupan päälle Annalle. Eihän se nyt käynyt päinsä, että vain toinen meistä juhlistaisi voittoa ja toinen ei.

Rasputinin kotimuseo ei ollut auki eikä arkeologis-etnografista museota löytynyt (tai sitten sinne pääsee vain sopimalla etukäteen – tämä ei täysin selvinnyt), joten päädyimme haahuilemaan ympäri kaupunkia.

Znamenskin katedraali.

Tjumen on paljon siistimpi ja hyväkuntoisempi paikka kuin Nižni Novgorod. Siellä täällä modernien lasiteräskolhotusten sekä stalinististen kivitalojen seassa pilkottelee vanhoja siperialaisittain koristeltuja puutaloja (vaihtelevassa kunnossa) sekä nättejä kirkkoja (kaikki hyvässä kunnossa).

Rakastavaisten silta. Mukana kuvassa myös uskonto ja isänmaa.
Tura-joen renkuttelija oli selvästi maakuntasarjaa Moskovan katusoittajien jälkeen.

Ennen pitkää päädyimme Turan rantaan. Joki oli kotoista kokoluokkaa, kapeammista kohdistaan semmoista Aurajoki-leveyttä.

Oli lämmin ilma, oli kahvilaa, oli suihkulähdettä, oli nuorisoa liikenteessä potku- ja skeittilautoineen, oli katusoittajaa. Viihdyttiin. Istuttiin kahvilan terassilla ja yritettiin keksiä Visit Tyumen -saitilta sekä venäläisestä 2GIS-karttasovelluksesta muuta nähtävää suunniteltujen kohteidemme jätettyä kalenterimme tyhjäksi.

Suuri isänmaallinen kissa tarkistaa voitonpäiväkoristelun kadun varressa.
”Faskistiset rotat eivät yleisliittolaisista kynsistäni hengissä selviä!”

Näin päädyimme Siperialaisten kissojen puistoon. Kuinka ollakaan, tämäkin söpönpuoleinen muistomerkki liittyi Suureen isänmaalliseen sotaan. Tjumenista ja muualta Siperiasta nimittäin rahdattiin Leningradiin piirityksen jälkeen valtavia määriä kissoja, joiden tehtävä oli puhdistaa sankarikaupunki rotista, kun tienoon omat kissat olivat kadonneet (arvatenkin ne syötiin nälänhädän pahetessa).

Anna: ”Näiden tekijä sai siis luvan kanssa väsätä patsaita kissoista. Epistä!”

Kissoja palvottuamme löysimme itsemme taas hostellin viereisestä georgialaisesta päivälliseltä. Ateroituamme raukaisi sen verran voimakkaasti ja peti kutsui niin vahvasti, että meinasi unohtua kokonaan alkuperäinen syy, miksi ylipäätään olimme Tjumeniin tulleet – nimittäin seutukunnan kuumien lähteiden takia.

Yksinäinen soppatykki sen talon pihassa, josta etsimme arkeologis-etnografista museota. Tässä vaiheessa en vielä hiffannut vekottimen voitonpäiväyhteyttä.

Saimme kuin saimmekin revittyä itsemme vielä liikenteeseen. Valitsimme alueen runsaasta kuumien lähteiden tarjonnasta uimalan, jonne pääsi paikallisbussilla. Vasta pysäkillä huomasimme, että eihän sieltä enää siihen aikaan takaisin päässyt bussilla. Yandex-taksin mobiilisovellus Yango kuitenkin lupaili kyydin kaupunkiin löytyvän helposti, joten päätimme ottaa riskin joutua pahimmassa tapauksessa talsimaan neljäntoista kilometriä takaisin.

Bussi huristeli Turan yli ja lähti seuraamaan joenuomaa itään. Savitiilitaloja vilahteli ohi tummenevassa illassa. Rakennukset harvenivat. Yksinäisellä moottoritienvarsipysäkillä istuksi arkkityyppinen, suorastaan tyylipuhdas gopnik syljeskelemässä katuun.

Välillä Tjumenin pääelinkeino muistuttaa olemassaolostaan söpskien talojen lomassa.

Puolen tunnin matkan päästä olimme perillä, sanoi Google Maps. Perillä missä, ihmettelimme pysäkillä. Tuossa oli moottoritie, tuolla iso liittymä, tällä puolen tietä vain heinikkoa ja pari hruštšovkaa. Bensanhaju leijui ilmassa. Kerrostalopihasta kaikui pahaenteistä hohotusta.

Juuri sinne kartta tietysti näytti tiemme kulkevan. ”Voi vittu näitä seikkailuja”, Anna mutisi tarpoessamme kohti pimeää talonpihaa. Kukaan ei kuitenkaan käynyt kimppuumme tai vaatinut rahoja ja/tai henkeä – mitä nyt hätkähdin pahanpäiväisesti, kun joku verkkarihahmo mylväisi aivan nenäni edessä jotain täysillä yöhön. Mutta sitäkään ei ollut tarkoitettu meille, sillä joku toinen mölisi hänelle hetken kuluttua takaisin pimeydestä.

Tjumenilainen mineraalilähde -kylpylä kaupungin laidalla.

Ja sieltä lähde löytyi, hruštšovkien takaa, moottoritien kupeesta. Ostimme liput (250 ruplaa, eli reilu kolme euroa per naama) ja astuimme virkistyskeskukseen.

Näky oli hämmentävä. Pleksein aidatussa betonialtaassa polski ihmisiä. Rusehtavanvihreä vesi höyrysi. Pleksiseinissä vilkkui neonvaloja. Altaan vastapäätyä koristi iso, haalistunut maisemakuva vetävännäköisestä uima-altaasta jonkin eksoottisen eteläisen meren äärellä. Pari ruostunutta putkenpätkää törrötti keskellä seinäkuvaa. Niiden alle kuvaan oli pinttynyt ruskeita raitoja.

Altaan edustalla ihmisiä istuksi penkeillä pyyhkeineen vilvoittelemassa. Kaakelilattian aukoista vilkkui kuoppaista betonia. Kaiken kaikkiaan näky oli jokseenkin koruton, mutta ihmiset vaikuttivat hyväntuulisen rentoutuneilta.

”Lapset juoksee iloisina, mä pidän tästä”, kiteytti Anna tunnelman ja täsmensi: ”Siellä kerrostalojen takapihoilla vielä pelkäsin, että tää kylpyreissu oli paha virhe.”

Tässä kohtaa pitäisi olla kuvia kylpemisestä, mutta yksityisyyssuojasyistä korvaamme ne kuvalla Tjumenin kujilla vaeltavasta, viittaan pukeutuneesta yön ritarista.

Ei ollut täysin selvää, missä vaatteet oli tarkoitus vaihtaa. Olisiko meidän pitänyt varata myös oma huone? Altaalle tultaessa oltiin kävelty semmoisten ohi – samoin kuin grillikatosrivistön ja vuorokauden ympäri auki olleen kahvilan. (Koko kylpylä on auki 24/7, joka päivä.)

Asia kuitenkin selvisi allasvalvojalta: naisten puku- ja suihkuhuone sijaitsi altaan toisessa päässä narikan vieressä, miesten sisääntuloväylän luona. Jätimme arvotavarat narikkaan (jossa melankolinen täti sinetöi puhelimeni mustaan muovipussiin), kävimme vaihtamassa uima-asuihin ja marssimme veteen.

Siinä sitä sitten lilluttiin. Vesi oli suolaista ja lämmintä, yöilma viileää. Kelluin sinne tänne päämäärättömästi ja katselin yllä tuikkivaa Otavaa. Välillä käytiin keskelle allasta pystytettyjen rujojen suihkujen alla ottamassa tujakka vesihieronta niskaan. Aitoon venäläistyyliin painevaihtoehtoja oli vain yksi, хард.

Raukea olo levisi ruumiiseen, ja aiempi hermoilu öisellä hruštšovka-pihalla alkoi tuntua naurettavalta. Mahdollisimman tavallisia ihmisiä oli paikalla virkistämässä mahdollisimman tavallisia ruumiitaan. Emme eronneet joukosta kuin avatessamme suumme. Mitä tarvitaan hyvään kylpyyn? Lämmintä vettä ja jonkin sortin sammio. Täällä oli kaikki tarvittava, muu oli turhaa keekoilua. Panimme kumpikin tahoillamme myös merkille, kuinka helppo altaaseen oli kävellä: karheassa betonipohjassa ei ollut liukkaita kohtia. Päättelimme tästä allasta siivottavan säännöllisesti. Perusasiat olivat siis kunnossa, vaikka ensivaikutelmamme olikin ollut karunpuoleinen.

Anna kahvilassa kylpemisen jälkeen: ”Tää oli mahtavaa.”

Muutaman kelluntasession jälkeen kävimme suihkussa, pukeuduimme ja istuksimme hetken kahvilassa lipitellen virvokkeita. Hakiessani puhelinta narikasta melankolinen täti kysyi, olimmeko nauttineet kylvystä ja mistä olimme Tjumeniin tulleet. Sanoin, että erittäin paljon ja Suomesta. Jälkimmäinen kirvoitti tädiltä yllättynyttä ihastelua. (Huomasin myös, ettenme sittenkään olleet sulautuneet muuhun asiakaskuntaan ihan niin hyvin kuin luulin.) Anna puolestaan kertoi pukuhuoneessa vanhemman naisen hokeneen hänelle onnellisena хорошо, хорошо, хорошо… Tähän arvioon Anna oli yhtynyt täysin.

Yandex-taksin saaminen takaisin kaupunkiin ei osoittautunut minkäänasteiseksi ongelmaksi. Portin edustalla oli jo auto kärkkymässä asiakasta. Tällä kertaa hinta ei tuottanut ikäviä yllätyksiä, kun muistimme tilata matkan mobiilisovelluksella.

Kuskina ollut nuori jätkä yritti small talkia kanssamme, mutta oloni oli niin untelo, että järjellisten vastausten muodostaminen oli liki mahdotonta. Se ei onneksi haitannut sälliä, jolla oli ajamisen lomassa meneillään myös kiivas chat-sessio puhelimellaan jonkun kanssa.

Oli keskiyö, kun saavuimme takaisin hostellille. Tervehdimme alkanutta voitonpäivää raikuvin kuorsauksin.

Haahuilua Moskovassa

Täällä on joku tämmöinen pääsiäisjuttu nyt päällä.

Saavuttiin aamutuimaan Moskovaan. Vaunuemäntä vielä hihkaisi bye byet Annalle laiturilla. Vieressä seissyt toinen vaunuemäntä vastasi vain nyrpeällä tuijotuksella Annan vastavilkutuksiin. Ilmeisesti hän ei ollut saanut suklaalevyä.

Todettiin, ettei jakseta kävellä ja päätettiin tilata Yandex-taksi. Semminkin kun lafkan mobiilisovellus väitti parin kilometrin reissun hinnaksi vain 300 ruplaa (neljä euroa). Koska aseman edustalla jökötti Yandex-takseja jo, ei tilattu moista puhelinsovellukseitse, vaan hypättiin vaan kyytiin. Lopputulos: Matka maksoi noin 1600 ruplaa, eli yli 20 euroa. Ilmeisesti kuski vetäisi reissun kirjanpidon ohi. Mutta näinhän nämä Moskova-blogipostaukset pitää aina aloittaa, hintoja kauhistelemalla.

Hostellin aulassa. Anna: ”Mihin hiton squattiin me ollaan oikein majoittumassa?”
Mielleyhtymiä vallatusta talosta herättäneiden portaiden yläkerrasta löytyi kuin löytyikin Winterfell-hostelli.

Ei päästy kirjautumaan hostelliin vielä aamulla, joten dumpattiin matkalaukut sinne ja lähdettiin aamiaiselle.

Juu ei, nimi ei ole yhteensattumaa.

Erään suositun matkablogin halvaksi mainostama ruokapaikka Gretška Lab osoittautui myös todellisuudessa edulliseksi, ruokiemme yhteishinta oli alta kympin (euroissa, siis). Aamiaislistalla oli puuroa ja omelettia, mutta ilmeisesti oltiin jo myöhässä, kun meille tyrkytettiin lounaita.

Paikassa todella on ihan hyvä kasvistarjonta, mutta nimenomaan kasvisruuan pöytään asti saaminen jäi tilaajan vastuulle. Ainesosat valitaan itse ja henkilökunta sitten lapioi ruuat lautaselle tiskin takaa. Ruoka oli ihan jees, mutta varsinkin halpaa. Englantia puhutaan Gretškassa vain kursorisesti.

Käväistiin myös Gretškan viereisessä, pelkästään lapsille suunnattujen kauppojen ostoshelvetissä, jonka maisemahissien katveeseen pystytetty legopatsas haastoi itsensä Pietari Suuren monumentin niin mittasuhteiltaan kuin absurdeilta yksityiskohdiltaankin. Tavaratalo lapsille on rakennettu jo neukkuaikoina. Tätä pidän lopullisena todisteena kommunismin ja kapitalismin pohjimmaisesta, konsumeristisesta yhteissieluisuudesta.

Legopatsas lastentavaratalossa, yksityiskohta. Tämä oli siis kolmanteen kerrokseen ulottuneen patsaan huippu.
Pietari I:n patsas hostellimme kupeessa. Mikäs sen häiskän liikanimi taas olikaan… ”Keskikokoinen”?

Ajattelimme hoidella saman tien alta pois pakkonähtävyydet, eli Punaisen torin ja Kremlin (jotka sijaitsevät kätevästi kävelymatkan päässä hostellilta), mutta lähimaastoon päästyämme tajusimme olevamme edelleen melkoisen tööt. Ensimmäisten yöjunaunien katkonainen laatu alkoi nyt kunnolla tuntua. Tuumattiin, että tähän väliin torkut ja sitten nähtävyyksiä.

Mutta Kuinkas Sitten Kävikään™ – kuorsailtiin kuuteen asti. Käytiin syömässä ja äkkiä olikin jo ilta. Päätimme jatkaa torkkuja vihdoin kunnollisilla yöunilla ja sitten mennä vilkaisemaan Punainen tori ja mitä näitä nyt on.

Annan katselee uusinta Game of Thrones -jaksoa Winterfell-hostellissa.

Anna jäi tölläämään tv-sarjaa hostellille. Itse otin ennen pehkuihin paneutumista pikku kävelykiepauksen joenvartta Kristus Vapahtajan katedraalille (johon siihenkin liittyy semmoinen pienimuotoinen neukkuaspekti, että bolševikit räjäyttivät pytingin 1931, minkä jälkeen uskikset rakensivat sen uudestaan 1990 (tähän joku läp… tai antaa olla)).

Kristus Vapahtajan katedraali.
”HV”? ”Hintavaraus”? ”Haist…”?
Aaaaa… ”Hristus, nous ylös nyj jo!”
”High five”?

Kirkolla opastin juopuneet gopnikit Kropotkinskaja-metroaseman suuntaan kuin paljasjalkainen moskoviitti ainakin.

No okei, ei se ollut vaikeaa: это там, eli ”se on tuolla”. (”Eetta tam.”)

Metrosta puheenollen kolmen päivän julkisen liikenteen kortti maksoi 438 ruplaa (~ 6 €). Niitä saa metroasemilta automaatista. Luottokortilla voi maksaa.

Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan.