Avainsana: game of thrones

Palava salaisen poliisin ovi ja muuta ruokahalua herättävää viihdykettä

Toveri Andropov tarkkailee tilannetta Lubjankan kyljessä. KGB on läsnä hengessä ja heraldiikassa.

Hiukan hidas on sytytykseni, myönnän, kun tajusin vasta toisella kertaa Lubjankan lähellä syömässä käydessämme, että hitto vie, tuossahan on entinen KGB:n päämaja!

Neuvostoaikoina vitsi rakennuksesta kuului jotenkin niin, että Moskovan korkein rakennus on Lubjanka, sillä siellä näkyy kellaristakin Siperiaan asti. Tätä nykyä tönö on FSB:n käytössä. En tiedä, onko maanalaisilla osilla edelleen samanlainen maine.

Haaveilin purkittavani Lubjankan edustalla hiukan neuvostojytisevää kuvamatskua Kivireen Stahanov-videoon, mutta vapun takia joka kulma tursotti poliisia ja muuta systeemin vartijaa. Tyydyin vain kuvaamaan rakennuksen yksityiskohtia.

Reilulla kympillä sai pöydän koreaksi Gretška Labissa.

Varsinaisesti olimme kuitenkin tulleet Lubjankan kulmille syömään. Toinen yritys Gretškassa saada haluttuja ruoka-aineksia lautaselle asti sujui jo paljon jouhevammin. Täti tiskin takana kysyi Annalta: ”You like vegan, yes?” Tämän jälkeen hän osoitteli Annalle vegaaniystävällisiä ruokalaareja. Saimme kumpikin ihan kelpo läjän syötävää eteemme.

Leivoksetkin saatiin halvennuksella päälle. Täytyy nyt vissiin antaa vahva suositus mestalle. Ruoka Gretškassa ei ole mitään tajunnanräjäyttävän ihmeellistä makujen ilotulitusta, mutta safka on halpaa. Henkilökuntakin oli loppujen lopuksi ystävällistä ja avuliasta, kunhan yhteinen kieli löytyi.

Rauhankyyhky kaadereineen Kuznetskyi Most -metroasemalla ottamassa vappua vastaan.

Syödessä lueskelin Lubjankan historiasta. Wikipedia mainitsi, että vuonna 2015 performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski tuikkasi FSB:n päämajan etuoven tuleen tehden siitä teoksen nimeltä Uhka. Tämä tempaus hykerrytti minua niin, että piti välittömästi lukea lisää Pavlenskin edesottamuksista.

Kun olin sivistänyt itseäni sillä, että Pavlenski on mm. neulonut suunsa umpeen tueksi Pussy Riotille ja naulannut kiveksensä Punaiseen toriin protestina poliittista apatiaa vastaan, oli pakko lopettaa lukeminen, että sain syötyä ateriani loppuun. Palava ovi oli sittenkin herra Pavlenskin oeuvren miedoimmasta päästä. Mutta onnea joka tapauksessa Pjotrille urallaan – niin kauan kuin silvottavia ruumiinosia riittää!

Kuznetskyi Mostin pulujen noutopöytä toimi sekin mallikkaasti.

Oli vapunpäivä ja Punaisella torilla olisi ollut tarjolla pankonservatiivista patrioottista paatosta naitettuna työväen juhlan neuvostokaikuihin. Tavallaan olisi kiinnostanutkin nähdä ihmismeri ja propagandavyörytys, mutta emme keksineet, miten paikalle oikein pääsi. Kaikki reitit oli suljettu. Ilmeisesti ainoa väylä torille olisi ollut marssia mukana.

Luovutimme ja lähdimme Tretjakovskin uudelle gallerialle, jonka viereisessä puistossa patsastelee kaatuneen neuvostovallan silmäätekeviä. Patsastelevat siis kirjaimellisesti, kun ovat patsaita, he. (Kuvia Annan postauksessa.)

Patsaspuistossa oli muitakin töitä kuin kommunistijohtajien pystejä.

Ajatuksenani oli jälleen kerran filmata jotain julistusta Kivireen videoon, mutta kun puisto oli siihen aikaan päivästä täynnä lapsiperheitä juhlimassa vappua, ei se tuntunut riittävän angstiselta kuvamateriaalilta tuskaiseen lauluumme. Päätin tulla lähtöpäivän aamuna aikaisin uudestaan.

Vaikuttava käsitetaiteellinen installaatio… eikun siis, tuota, looshia tyhjennetään.

Sillä välin Anna koki taiteen tuskaa nähtyään puolisen kilometrillistä venäläistä katutaidetta, eikä halunnut enää mennä Tretjakovin galleriaan. Itse asiassa se taisi joka tapauksessa olla kiinni, olihan pyhäpäivä.

Katusoitantaa Moskovanjoen rannalla. Pietari Suuri missaa bileet juututtuaan somettamaan.

Käppäillessämme takaisin hostellille näimme pari huikean tasokasta katubändiä (sekä yhden vaivaannuttavan huonon sooloartistin), jotka tulkitsivat poppihittejä niin jousisoittimin kuin torvinkin.

Game of Thronesin tunnari jousisovituksena kirvoitti yleisöstä kuorossa huudetun СПА-СИ-БО! -huudon (”kii-ii-tos!”). Itse taas diggailin torvibändin näkemystä Funky Townista, joka äkkiarvaamatta nyrjähti James Brownin I Feel Goodiksi. Gruuvit ja muuvit olivat kohdillaan.

Painuimme pehkuihin. Laitoimme herätykset aikaisiksi, että Anna ehtisi Krasnyi Karandaš (”Punainen lyijykynä”) -taidetarvikeliikkeeseen hakemaan akvarellejaan ja minä patsaspuistoon kuvaamaan videota.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja tähänastista track recordiamme onnistuimme seuraavana aamuna kummassakin. Sain olla aika rauhassa aamusateen jälkeisessä, harmaata huokuvassa puistossa – mitä nyt puistotyöntekijä mulkaisi kummastuneena laulaen tallustellutta selfien ottajaa.

Anna on samaan aikaan tohkeissaan haalimistaan venäläisveisväreistä sekä kauhistelee törsättyä rahamäärää. (Huomaa kerrankin perusteltu vesivärituunausefekti kuvassa.)

Annakin sai maalinsa. Krasnyi Karandaš oli nimenomaan sellainen kauppa, jota hän oli etsinyt. Valikoima oli valtava, hinnat kohdillaan, henkilökunta asiantuntevaa. Myyjien lisäksi apua tarjosi myös satunnainen asiakas, joka sattui tietämään vesivärimaalauksesta yhtä ja toista.

Koska olemme Venäjällä, emme tietenkään voi päätyä muuhun johtopäätökseen kuin että Jumala johdatti meidät Krasnyi Karandašiin. Annan ahdistuessa katutaiteesta Tretjakovin gallerialla minä nimittäin bongasin ihmisvilinässä jonkun kantavan maalauskehyksiä kaupan jättimäisessä ostoskassissa. Tsekkasimme puljun nettisaitin ja huudahdimme: господи помилуй! Herra oli näyttänyt meille tien.

Se siitä, jatketaan. Seuraavaksi Nižni Novgorod.

Haahuilua Moskovassa

Täällä on joku tämmöinen pääsiäisjuttu nyt päällä.

Saavuttiin aamutuimaan Moskovaan. Vaunuemäntä vielä hihkaisi bye byet Annalle laiturilla. Vieressä seissyt toinen vaunuemäntä vastasi vain nyrpeällä tuijotuksella Annan vastavilkutuksiin. Ilmeisesti hän ei ollut saanut suklaalevyä.

Todettiin, ettei jakseta kävellä ja päätettiin tilata Yandex-taksi. Semminkin kun lafkan mobiilisovellus väitti parin kilometrin reissun hinnaksi vain 300 ruplaa (neljä euroa). Koska aseman edustalla jökötti Yandex-takseja jo, ei tilattu moista puhelinsovellukseitse, vaan hypättiin vaan kyytiin. Lopputulos: Matka maksoi noin 1600 ruplaa, eli yli 20 euroa. Ilmeisesti kuski vetäisi reissun kirjanpidon ohi. Mutta näinhän nämä Moskova-blogipostaukset pitää aina aloittaa, hintoja kauhistelemalla.

Hostellin aulassa. Anna: ”Mihin hiton squattiin me ollaan oikein majoittumassa?”
Mielleyhtymiä vallatusta talosta herättäneiden portaiden yläkerrasta löytyi kuin löytyikin Winterfell-hostelli.

Ei päästy kirjautumaan hostelliin vielä aamulla, joten dumpattiin matkalaukut sinne ja lähdettiin aamiaiselle.

Juu ei, nimi ei ole yhteensattumaa.

Erään suositun matkablogin halvaksi mainostama ruokapaikka Gretška Lab osoittautui myös todellisuudessa edulliseksi, ruokiemme yhteishinta oli alta kympin (euroissa, siis). Aamiaislistalla oli puuroa ja omelettia, mutta ilmeisesti oltiin jo myöhässä, kun meille tyrkytettiin lounaita.

Paikassa todella on ihan hyvä kasvistarjonta, mutta nimenomaan kasvisruuan pöytään asti saaminen jäi tilaajan vastuulle. Ainesosat valitaan itse ja henkilökunta sitten lapioi ruuat lautaselle tiskin takaa. Ruoka oli ihan jees, mutta varsinkin halpaa. Englantia puhutaan Gretškassa vain kursorisesti.

Käväistiin myös Gretškan viereisessä, pelkästään lapsille suunnattujen kauppojen ostoshelvetissä, jonka maisemahissien katveeseen pystytetty legopatsas haastoi itsensä Pietari Suuren monumentin niin mittasuhteiltaan kuin absurdeilta yksityiskohdiltaankin. Tavaratalo lapsille on rakennettu jo neukkuaikoina. Tätä pidän lopullisena todisteena kommunismin ja kapitalismin pohjimmaisesta, konsumeristisesta yhteissieluisuudesta.

Legopatsas lastentavaratalossa, yksityiskohta. Tämä oli siis kolmanteen kerrokseen ulottuneen patsaan huippu.
Pietari I:n patsas hostellimme kupeessa. Mikäs sen häiskän liikanimi taas olikaan… ”Keskikokoinen”?

Ajattelimme hoidella saman tien alta pois pakkonähtävyydet, eli Punaisen torin ja Kremlin (jotka sijaitsevät kätevästi kävelymatkan päässä hostellilta), mutta lähimaastoon päästyämme tajusimme olevamme edelleen melkoisen tööt. Ensimmäisten yöjunaunien katkonainen laatu alkoi nyt kunnolla tuntua. Tuumattiin, että tähän väliin torkut ja sitten nähtävyyksiä.

Mutta Kuinkas Sitten Kävikään™ – kuorsailtiin kuuteen asti. Käytiin syömässä ja äkkiä olikin jo ilta. Päätimme jatkaa torkkuja vihdoin kunnollisilla yöunilla ja sitten mennä vilkaisemaan Punainen tori ja mitä näitä nyt on.

Annan katselee uusinta Game of Thrones -jaksoa Winterfell-hostellissa.

Anna jäi tölläämään tv-sarjaa hostellille. Itse otin ennen pehkuihin paneutumista pikku kävelykiepauksen joenvartta Kristus Vapahtajan katedraalille (johon siihenkin liittyy semmoinen pienimuotoinen neukkuaspekti, että bolševikit räjäyttivät pytingin 1931, minkä jälkeen uskikset rakensivat sen uudestaan 1990 (tähän joku läp… tai antaa olla)).

Kristus Vapahtajan katedraali.
”HV”? ”Hintavaraus”? ”Haist…”?
Aaaaa… ”Hristus, nous ylös nyj jo!”
”High five”?

Kirkolla opastin juopuneet gopnikit Kropotkinskaja-metroaseman suuntaan kuin paljasjalkainen moskoviitti ainakin.

No okei, ei se ollut vaikeaa: это там, eli ”se on tuolla”. (”Eetta tam.”)

Metrosta puheenollen kolmen päivän julkisen liikenteen kortti maksoi 438 ruplaa (~ 6 €). Niitä saa metroasemilta automaatista. Luottokortilla voi maksaa.

Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan.