Tekijä: jabsonik Page 3 of 7

Taivaallisen rauhallista haahuilua

”Mennääs näin aamutuimaan, ennen helletunteja vilkaisemaan toi Tiananmen tosta”, oli suunnitelma. ”Kun se nyt on ihan vieressäkin. Helteen aikoihin voisi käväistä syömässä. Mietitään sen jälkeen, mitä muuta tsekataan tänään.”

Sääntö numero yksi: Kaikki nähtävyydet Kiinassa ovat aina Valtavan Kokoisia™. Tiananmenin aukio yksinään ryösti tunnin-pari itselleen, vaikka lähinnä kävelimme sinne ihmettelemään, mitä helkkaria me oikein teimme siellä, ja lähdimme pois.

Aukiolle ei käppäillä noin vain, vaan turvatarkastuksen läpi. Passi pitää olla mukana – onneksi kummallakin sattumalta oli.

Totalitarismi ei kuitenkaan tuntunut niskassa, vain helle. Läpivalaisijat tutkivat kyllä passiani muita tarkemmin, mutta lähinnä naureskellakseen asteittain sarjamurhaajamaisemmiksi muuttuville Venäjän viisumikuvilleni parilta viime vuodelta. (Jo nyt oli! Nuoriso. Käytöstavat. Jupinaa, mutinaa.)

Siellä sitten pällisteltiin, jättimäisellä torilla. Tuossa on tuo Maon kuva, tuossa ottaa turisti selfietä. En voinut olla kummastelematta, tiesivätkö Maoa kuviinsa sommitelleet nuoremmat kiinalaiset turistit edes, miksi tori on nykyään niin tarkasti vartioitu. Taannoisen Guardianissa julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan historian uudelleenkirjoittaminen on ollut Kiinassa pelottavan tehokasta.

Joitain asioita taas nimenomaan ei ollut tulkittu uudelleen. Mao tosiaan oli edelleen kunniapaikallaan Tiananmenin portilla, ja torin keskivaiheilta löytyi pari tutun oloista patsasta. Niissä lippujen liehuessa kansa porhalsi kohti vallankumousta.

Patsaat tuntuivat tutulta, koska olin nähnyt lähes samanlaiset kolmekymmentä vuotta aiemmin – Pjongjangissa. Ainakin kolme kertaa isommissa pohjoiskorealaisissa vastineissa väki ei tyytynyt tuomaan vain aseita taisteluun, vaan mukaan oli tempaistu myös sylilapset, kotieläimet, polkupyörät ja muistaakseni joku kantoi telkkariakin. (Ehkä hän halusi heittää sen rokkityyliin hotellin ikkunasta, kun köyhälistö viimeinkin pääsisi makean elämän makuun?)

Mutta kun meillä ei ollut välitöntä tarvetta aloittaa uutta vallankumousta, jatkoimme matkaa Tiananmenin portin sivuitse kohti Kiellettyä kaupunkia.

”Vilkaistaas tuota Zhongshanin puistoa vähän tuosta ensin, kun nyt täällä päin ollaan”, oli seuraava toimintasuunnitelma. Emme siis oppineet vielä yhdestä virhearviosta. Joitain tunteja myöhemmin totesimme ihailleemme valtaisan puistoalueen piskuista lounaiskulmaa niin intensiivisesti, etteivät turrat jalat kantaneet enää Kiellettyyn kaupunkiin asti.

Mutta ne ikivanhat puut! Ne sievät lammet! Ne söpöt lumpeet! Ne kiinalaiset postikorttimaisemat! Harmittelimme, ettemme olleet tajunneet ottaa eväitä mukaan. Moni paikallinen kyllä oli.

Puisto vaikutti myös täydelliseltä paikalta pikku päiväunille. Semmoisten ottaminen oli vain tiukasti kielletty – joskaan ei ilmeisesti henkilökunnalta, jota löytyi torkkumassa penkeiltä ja paviljonkien terasseilta.

Puistonvartija työssään.
Itsekin olen taipuvainen pitämään luistelua vedessä huonona ideana.

Jalkoihin sattui, maha kurisi. Yritimme ottaa puiston kupeesta taksin takaisin keskustaan, mutta kun kuski pyysi moninkertaista hintaa, päätimme kävellä takaisin. (Ja se oli virallinen taksi, vieläpä, ei pimeä. Pekingit viralliset taksit tunnistaa varmimmin rekisterinumeron alkukirjaimesta, jonka pitää olla B.)

Laahustimme takaisin halki kaupungin juuri päivän kuumimpien tuntien aikaan. Epäonnistuimme siis täydellisesti alkuperäisessä suunnitelmassamme välttää helletunnit.

Sellaista se haahuilu välillä on.

Pingyao – Peking

Anna ja Toivioretken trendsetter-matkatyyli.

Emme me sinne Pingyaon muureille asti sitten päässeet ennen lähtöä Pekingiin. Mutta Anna suoritti yhden turismipisteen käymällä jalkahoitolassa. Ne unohdinkin mainita Pingyaon kadunvarsiputiikkilistallani. Näyttivät suosituilta – ja Annan huokailevista ylistyksistä päätellen ihan aiheesta. Olivat kuorineet kovettumat, pieteetillä hioneet ja leikanneet kynnet ja mitä kaikkea. Hieronnankin olisi saanut, jos olisi halunnut. Kaikki tämä noin viidellä eurolla.

Viime tinkaan ostetut liput nakkasivat meidät eri hytteihin Pekingin junassa. Suoriuduin yksikseni miten kuten sosialiseeraamisesta hyttikumppanieni kanssa, jotka vaikuttivat isältä ja tyttäreltä. Ainakin setä istuksi suojelevaisen oloisena nuoren naisen alapedillä ja vilkuili minun suuntaani siihen sävyyn, että turha yrittää mitään länsimaista liberointia sieltä viereiseltä alapediltä, hei.

Tai sitten vähän ylitulkitsin tilannetta. Todennäköisemmin oikein tulkitsin suullisesti käydyn kommunikaatiomme. Mimmiä kiinnosti, miten oikein olimme junalippumme ostaneet. Trip.comistahan me. Anna kertoi, että se on helpointa ulkkarille. Muuten edessä olisi ollut asiointi kiinaksi asemalla. Nytkin piti kyllä lunastaa liput asemalta, mutta siitä selvisi valmiiksi muistikirjaan kirjoitetulla lauseella.

Ohjeistus junan vessan ovessa. Ok, kännykkä pussiin ja kakka pönttöön. Ei toisin päin.

Kun asetuin makuuasentoon punkalle, setäkin kiipesi omalle pedilleen. Junamatka oli varmaan tasaisin koko reissulla ja hytin vuode mukavin, mutta uneni oli silti säläistä torkkumista. Saavuttuamme Pekingiin viideltä aamulla, napattuamme taksin (matkalla asemarakennukselta torin yli taksitolpalle vastaan tuli laumoittain pimeitä kuskeja tarjoamaan kyytiä, mutta Annan kiinanopettajan neuvosta kieltäydyimme kaikista tarjouksista) ja saavuttuamme hostellille rojahdin petiin. Viimein sain kunnolla unen päästä kiinni.

Herätessämme oli jo helleaika, eikä ulkona sietänyt olla. Koko päivä on mennyt torkkuillessa.

Pekingin asemalla.

Kello lähestyy jo seitsemää illalla. Ehkä sitä pikku hiljaa uskaltaa vaeltelemaan Pekingin kaduille.

Turistiryssinä turistirysässä

Hienoista uupumusta havaittavissa. Ollaan jo kolme päivää haahuiltu Pingyaossa, eikä vieläkään tsekattu yhtään varsinaista nähtävyyttä. Palloillaan vain vanhankaupungin turistihelvettiä edestakaisin, kunnes yleensä jumitutaan kahvilaan pakoon kuumimpia helletunteja. Sitten käydään syömässä, ja äkkiä onkin taas ilta.

Tiedä sitten, painaako matkaväsymys, uuvuttaako helle vai rasittaako päälle hyökkäävä turismihullunmylly. Ehkä kaikki kolme. Toisaalta Anna on saanut paljon piirrettyä kahvilassa istuksiessamme. Itse puolestani onnistuin kirimään erään hillityn seksikkään matkablogin takaisin ajan tasalle.

Päin vastoin kuin Datongin neutronipommitettu aikavääristymä, Pingyaon vanhakaupunki on oikeasti vanha: ympärysmuurilla on ikää 2700 vuotta. Se rakennettiin alun perin torjumaan tataareja. Siellä täällä vastaan tulee historiallinen rakennus -kyltillä erikseen merkittyjä taloja. Söpöjä ovat kaikki, vanhat ja ikivanhat. Iltaisin kaupunki muuttuu kuin maalaukseksi lyhtyjen valaistessa seinustoja ja katukiviä.

Kyllä muitakin uuvutti kuin meitä.

Mutta kun niiden kivojen talojen välissä on se turistirysä. Hektinen kuhina käy kaduilla aamutuimasta iltamyöhäiseen. Samat turistiansat seuraavat toisiaan: vartaita, mausteliike, ravintola, krääsäkauppias, paitoja, kesämekkoja, sekatavarakauppa, katutaiteilija, vartaita, mausteliike, ravintola… Kaikki krääsäkauppiaat myyvät samoja röpöttimiä. Vartaat ovat samoja. Vaatteiden kuosit samoja. Soijatynnyrit mausteliikkeissä samoja. Vähän kuin kävelisi 90-luvun videopelissä, jossa tekstuureihin liikeni niin niukasti muistia, että piti toistella paria yksityiskohtaa. Tai vähän kuin katumyyjiä olisi saanut halvalla ison määrän jostain… Kiinasta.

On seassa toki laatuliikkeitäkin. Anna törmäsi tietysti taidetarvikekauppaan, josta osti paksun kiinalaisen pensselin sekä uudelleenkäytettävän, apuviivoitetun paperin kalligrafien harjoitteluun. Kenkäkaupan käsin punotut tossut näyttävät mukavilta, mutta harkitsen vielä. Kaikki on Pingyaon vanhassakaupungissa kovin kallista.

Pohdintaa.
Tingintää.

Kadut suorastaan velloivat ja tyrskyivät turisteja alkupäivinä, onnistuimme näet saapumaan juuri Lohikäärmevenejuhlan aikaan. Lähes kaikki turistit olivat Kiinasta. Erotuimme väkijoukosta selvästi.

Varsinkin Anna herättää jatkuvasti huomiota; häntä kysellään alvariinsa samaan selfieen sinisine hiuksineen. Mutta kyllä minultakin udeltiin, että olenko se tyyppi siitä The Collector -sarjasta. (Öh, mistä?) Aikuiset kuvaavat kännykällä kummajaisia Länsi-Venäjältä, lapset toljottavat suu auki jättiläisiä, pienemmät piiloutuvat äitiensä helmojen suojiin itku kurkussa.

Jos ei halua maksaa itseään kipeäksi, kannattaa välttää paikkoja, joista kaikuu elävää musaa. Olut oli täällä Helsinki-hinnoissa. Esiintyjätkin vaikuttivat aika leipääntyneiltä.
Qingeda Innissä sen sijaan olut oli edullista (Apple, Google, Bing). Ruokakaan ei kohnompaa. Illalla piha oli varsin tunnelmaisa.
Paikallista kevyttä kesäolutta. Slurp! Hinta Qingeda Innissä 10 juania pullo (n. 1,30 €).
Vapauksia ottanut englanninnos ei täysin välittäne aterian nimen viittaavan nuudelien ”kissankorvamaiseen” muotoon.
”Minä teille paistetut kissat näytän…”
”… heti näiden rapsujen jälkeen.” Taustalla Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärmefilmifestarialueen portti.

Kun turismin paine käy sietämättömäksi, sitä pääsee pakoon helposti – sen kun kääntyy sivukadulle. Äkkiä maisema on ihan toisenlainen: ränsistyneitä pihoja, emäntiä tyhjentämässä vateja viemäreihin, äijiä lätkimässä korttia, lapsia leikkimässä autiotonteilla. Elämänmeno on kuin keskiajalta, ja kaupunki tuntuu ihan toisella tavalla vanhalta. Matkailutoiminta Pingyaon vanhassakaupungissa on vahvasti keskittynyt vain parin pääkadun varrelle.

Sivukaduillakaan ei tosin ole suojassa kaikkialla kaahaavilta kiertoajelukärryiltä. Muurien sisäpuolella autoilu on kielletty, mutta silti siellä on älytön liikenne. Sähköskootterit ja kiertoajelukärryt tööttäilevät vihaisesti selkäsi takana taatusti aina sillä hetkellä, kun koetat rajata taidekuvaasi. Myös autoja vilisee seassa silloin tällöin, kielloista viis.

Kiertoajeluruuhka Pingyaon vanhankaupungin sivukujalla.
Kadunlakaisija työssään. Taustalla tytöt harjoittelevat tanssiliikkeitä.

Kaikesta turismista huolimatta kadut ovat siistejä. Roskia huolettomasti ympäriinsä viskovien kiinalaisturistien perässä kulkee kaadereittain melankolisia kadunlakaisijoita, jotka siivoavat jätteet pois miltei reaaliajassa.

Ollessamme Qingeda Innin pihalla iltaa istumassa Anna kyseli kovasti tuhkakuppia, muttei tullut ymmärretyksi. Hämmentynyt tarjoilija toi pöydän viereen roskakorin. Sitten huomasimme muiden asiakkaiden vain nakkaavan tumpit maahan. (Usein palavina.)

Vanhankaupungin muurien ulkopuolelta löytyi varsin eloisa kuja sieltäkin.
Unfried cat.

Lähtöpäivä valuu ohi hiljakseen, vakijumitus vakikahvilassa on taas meneillään (mesta löytyy joistain kartoista nimellä Jiu’ai Cafe, mutta ulkona kyltissä lukee kylläkin Joe’l Specially Coffee). Yritämme selvittää, pääseekö Pingyaon muureille vielä ennen Pekingin junaan hyppäämistä pällistelemään näkymiä ostamatta kolmen päivän kombolippua.

Jos ei, keskitytään jumitukseen. Turismi kun on taitolaji, jossa pitää osata myös laiskotella… tuota, laiskottelun lisäksi.

Jahas, lisää kahvia.

Datong – Pingyao

Ennen lähtöä Datongista kävimme vielä toisenkin kerran lounaalla Wutai Yunissa (Apple Maps -sijainti), josta sai kupunsa täyteen maistuvaa kasvisruokaa kymmenellä juanilla (alle puolitoista euroa). Vapaaehtoisvoimin pyörivä ruokapaikka tarjoaa lounasta joka päivä puoli kahdestatoista puoli kahteen. Kun henkilökuntakin oli ylitsepursuavan ystävällistä – edellisenä päivänä saatiin ruokailla työntekijöiden kanssa, kun oltiin myöhässä lounasajasta – paikkaa ei voi liikaa suositella.

Junamatka Pingyaoon oli reissun tylsin tähän mennessä. Ei ollut matkakumppaneita kuin vasta ihan lopussa. Olimme varanneet makuuhytin, vaikka perille oltiin tulossa jo keskiyöllä. Osoittautui hyväksi valinnaksi, sai sentään torkuttua. Tosin kiskojen kolkkeen lisäksi hytin ilmastointikin metelöi niin kovaa, että unet jäivät melko ohuiksi.

Hytti oli kyllä siisti (paitsi katonrajan tavaratila oli ilmeisesti puhdistettu viimeksi kulttuurivallankumouksessa, sen verran tukeva pölykerros sieltä tarttui laukkuihin), ja pedit matkan pehmeimmästä päästä. Lakanatkin olivat valmiiksi laitettuina. Jopa sellainen luksusesine kuin roskakori löytyi. (Niin ja siis, siellä tosiaan oli ilmastointi, vaikkakaan säätönappi ei tuntunut tehoon vaikuttavan.)

Kiinalaisten junien käytäviä ravaa muuten vähän väliä edestakaisin kaikensorttista kärrymyyjää kauppaamassa milloin mitäkin. Ihmettelimme, onko junamyynti täysin vapautettua, vai mistä on oikein kyse. Venäjällä tarjoilu- ja oheistuotemyynti oli tiukasti keskitetty vaunuemäntien hoidettavaksi.

Yhtä asemaa ennen Pingyaota hyttiimme tuli viimein muitakin matkalaisia. He vetäytyivät saman tien yöpuulle. Anna ja minä yritimme kökötellä hiljaa yläpedeillä odotellen kärsimättöminä, ollaanko jo perillä, ollaanko jo perillä, ollaanko jo perillä…

Lopulta hermot pettivät. Pakattiin laukut ja mentiin vaunun ovivälikköön odottelemaan asemalle saapumista – ainakin parikymmentä minuuttia etuajassa ja väärään välikköön, tietysti. Mutta päästivät meidät viereisen vaunun ovesta ulos, kun tultiin Pingyaoon, niin ei tarvinnut raahata rojuja toiseen päähän vaunua.

Hostelli sijaitsi kävelymatkan päässä asemasta, siihen aikaan yöstä jo täysin pimeässä Pingyaon vanhassakaupungissa. Harhailimme katua edestakaisin löytämättä perille, kunnes majapaikasta tuli joku meitä taskulampun kanssa huhuilemaan.

Oltiin luultu hostellin sisäänkäyntiä autotalliksi, mutta siitä aukesikin oikein viihtyisä sisäpiha. (Tämä selvisi aamulla.)

Meille myytiin puoliväkisin vähän parempi huone kuin mitä oltiin varattu, mutta siinä väsymystilassa ei jaksettu ruveta väittelemään asiasta. Sitä paitsi hintaero oli noin kaksi euroa, joten väliäkö tuolla. Saatiinpa oma vessa, jihuu.

Petiin kaatumisen jälkeen koitti suloinen pimeys.

Haahuilua neutronipommin jälkilämmössä

Edellisen päivän voimallisen turistisuorittamisen jälkeen heittäydyimme haahuilun vuon vietäviksi.

Otimme etapiksi Datongin muurein rajatun vanhan kaupungin, joka osoittautui melkoisen erikoiseksi rakennushistorian taistelutantereeksi. Ympärysmuuri oli rakennettu uudestaan – eli oli siis uusi, joskin vanhan näköinen. Muurien sisäpuolella vedettiin kiukulla sileäksi ränsistynyttä rakennuskantaa uusvanhojen uudisrakennusten tieltä. Eikun vanhuusien vanhisrakenn– äh, mitä sinne nyt olikaan tulossa.

Tältä näytti muurien ulkopuolella.
Tältä näytti sisäpuolella.

Monin paikoin tuho oli vielä meneillään. Näkyi tiilimurskan peittämiä tontteja, puolityhjiä taloja, rikkinäisiä ikkunoita, suljettuja kaihtimia, repsottavia markiiseja, lappuja luukuilla. Autioituvilla kaduilla istuksi surumielisiä hahmoja, kuin odottamassa jotain. Yksi otti torkkuja hylätyllä sohvalla, kulmakaupan luona pasteeraili setiä, tädit rupattelivat omalla cornerillaan.

Pähkäilimme, olivatko nämä ihmiset niitä, joilla ei ollut varaa muuttaa pois. Mietimme myös, minkälaisia hipsterilukaaleja tänne oli rakenteilla. Vai meinattiinko koko alueesta tehdä jonkinlainen vanhan Datongin elämyspuisto turisteille?

Oli miten oli, omasta itsekkäästä turistinäkökulmastani maisemat olivat erittäin linssiystävällisiä. Angstia huokuvia kuvia sommitellessani totesin kulkeneeni täyden ympyrän matkavalokuvaajana.

Kaikki alkoi muinaisella Teneriffan-reissulla yli vuosikymmen sitten. Näpsin upouuden kännykkäni kamerasta innostuneena kummallisia kuvia, joita matkakumppanini äityi kommentoimaan: ”Mitä lomakuvia noi on olevinaan? Ei yhtään ihmistä missään. Mestat on kuin neutronipommin jäljiltä.” (Terveisiä vaan Arille, hei!)

Vuosikausia olen sitten näpsinyt reissuillani valokuvia tällä teemalla. Kyllä paikan kuin paikan saa näyttämään melko postapokalyptiselta, kun vähän miettii kuvan rajausta.

Mutta nyt kuvasin maisemia, jotka näyttivät oikeasti siltä kuin lähistölle olisi hiljan pudotettu neutronipommi. Tähän joku kiinalainen sananlasku, joka summaa tilanteen hirtehisyyden. Otetaan vaikka tuo ykkönen tuolta: 鸟儿唱歌不是因为它们有了答案,而是因为它们有歌要唱。(”Lintu ei laula, koska sillä on vastaus. Se laulaa, koska sillä on laulu.”)

Yritimme etsiä jotain kuppilaa muurien sisältä, mutta Apple Mapsin vinkkaamat paikat oli jo jyrätty. Lähdimme paarustamaan takaisin nykykeskustaan, kohti kännykkäkartan vinkkaamaa teehuonetta. Sinne päästyämme totesimme putiikin kirjaimellisesti teehuoneeksi: se oli huone, josta sai ostaa teetä – siis pussukoissa mukaan, ei paikalla nautittavaksi.

Alkoi jo vähän turhauttaa tarpominen. Jalkoja särki, kuumakin oli. Onneksi heti kulman takaa sivukadulta kännykkä väitti löytyvän pubin. Vielä kerran heittäydyimme puhelimen kartan johdateltaviksi.

Kiinalaista šakkia.
Sivukatu.

Käännyimme kadulle, jolla kävellessä tuli outo olo, että olimme astuneet Blade Runnerin kuvauksiin. Samanlainen levoton kuhina vyöryi vastaan kuin elokuvan katunäkymissä. Samanlainen äänimaisemakin velloi ympärillä – kaikensorttisista kaiuttimista mekaanisesti toistuvia kiinankielisiä lauseita myöten.

Tosin välillä olin kuulevinani seassa Turun murretta oikeaoppisella intonaatiolla. Ensin olin ihan varma jonkun kiekaisseen eiks o hianoo! ja vähän myöhemmin luulin jonkun kyselevän kui sää ny noi? hiukan lespaten. Mutta kyllä ne kiinaa aina puhuivat, kun tulin lähemmäs. Kummottos ny semmottos kiussava, hä?

Oli jonkin juhlapäivän aatto, ja pioneerihuiveihin sonnustautuneita penskoja tuli vastaan tavan takaa.
Sivukadun sivukadulla alkoi olla jo vähän turhankin rouhea meno.

Tällä kertaa kartan osoittamasta paikasta löytyi… öh, kartan osoittama paikka. Tai parikin pubia. Valitsimme auki olevamman näköisen, joka mainosti olevansa ”Australian Brewery Brewery”.

Istuimme illan tummuessa terassilla ja olimme jonkin sortin nähtävyys ihmisvilinässä. Anna selaili kirjakaupasta mukaan tarttunutta lastenkirjaa, jossa kissasadun kirjoitusmerkkejä oli kirjoitettu auki länkkäriaakkosin. Pari setää pysähtyi seuraamaan Annan lausuntayrityksiä. Ihastelivat ja opastivat toonien kanssa.

Olut oli hyvää ja halpaa (kannullinen maksoi alle kaksi euroa), ja paahdettujen auringonkukansiementen availu tarjosi meditatiivista iltapuhdetta.

Toivottavasti Datongin pormestari ei päätä jyrätä tätäkin kohtaa kaupungista uudisrakennusten tieltä. Olihan siellä kaikenlaisia hajuja ja vähän rähjäinen meno, mutta oli myös aika mukavaa.

Jining – Datong

Taisi vähän väsyttää aamulla Jiningissä. Mallailin vaikka kuinka monta saapumiskuvaa Kiinaan, enkä huomannut sormen mittaista sommitteluongelmaa niissä kaikissa.

Kiinan rajatarkastus oli mittava, mutta enemmän vartijat olivat kiinnostuneet itse junasta kuin ihmisistä. Kaikkien matkustajien piti raahata koko matkarojustonsa asemarakennukseen, jotta saivat syynättyä vaunut läpi perinpohjaisesti.

Asemalla oli lentokenttätyylinen turvatarkastus. Anna yritti päästä kovasti punaiselle linjalle raportoidakseen lääkkeensä sääntöjen mukaan, mutta virkailijat eivät ottaneet moista pyyntöä kuuleviin korviinsa. Passittivat vain muiden perään ”ei tullattavaa”-jonoon. Tarkastuksen toisella puolen Anna vaikutti lievästi tympääntyneeltä. ”Kaikki se vaiva niiden lääkkeiden takia, ihan turhaan.” Matkatavarat toki läpivalaistiin, mutta se tuntui enemmänkin muotoseikalta kuin totalitaariselta kontrollilta.

Kukaan ei myöskään ollut kiinnostunut lehdistökortistani tai lahjoituksistani Amnestylle. (Hups, kannattaako näitä nyt tähän kirjoittaa… (Toisaalta myöhemmin havaitsin erään taivaallisen rauhallisen tankkiparaatin 30-vuotispäivänä, ettei Kiinan palomuuri sensuroinut Helsingin Sanomien artikkelia aiheesta. Suomi taitaa olla niin obskuuri pläntti kartalla, ettei meidän sanomisiamme tarvitse niin noteerailla.))

Prätkätuunausta Jiningin malliin.

Yöllä kohdallani aktualisoitui aivan toisenlainen ihmisoikeuskysymys, kun yritin päästä vaunun vessaan lorotellakseni ulos jokusen litran asemahallissa kittaamistani kaljoista.

Vessan ovi oli lukossa. Juna seisoi edelleen rajakaupunki Erlianin asemalla, eikä minulla ollut kovin tarkkaa hajua, koska se lähtisi liikkeelle. Sännätäkö aseman vessaan, kustako vaunun roskikseen tai kenties ovesta raiteille… vai arrrgh! ihan parin sekunnin päästä käytävälle, jos en äkkiä keksisi jotain.

Säntäsin hyttiimme ja löysin ratkaisun. Mutta koska Anna sanoi, ettei tästä enää puhuta, niin mainitsen vain, että tiskasin myöhemmin huolellisesti. Viittaan tapahtumaan jatkossa vain koodatuin viestein, kuten 63.19 tai vapaus hukkuu kuseen.

Kaiken kaikkiaan jököteltiin Erlianissa viisi tuntia. Kolme ensimmäistä odoteltiin ensin vaunutarkastuksen päättymistä ja pari tuntia sen päälle kuorsailtiin vaunuissa asemalla. Moni muukin sortui odotellessa ryypiskelyyn huomattuaan oluen aseman putiikissa naurettavan halvaksi. (En nyt tässä pohdi sen kummemmin, minkälaisia erityksellisiä tragedioita muissa vaunuissa koettiin yön kuluessa, koska minähän lupasin, että en.)

Tietysti irlantilaiset olivat ensimmäisinä korkkaamassa puteleita. Jep, juuri ne meidän hyttikaverimme. Kävivät melko raskaaksi seuraksi yön mittaan, mutta onneksi sammuivat lopulta. Tähän joku kommentti Irlannin nykynuorisosta ja juomakestävyydestä (mutta pohjimmiltaan helpottuneeseen sävyyn).

Kännykkäliittymiä ostelemassa.

Kello oli hiukan yli puoli seitsemän aamulla, kun saavuimme Jiningiin. Olimme kumpikin tahoillamme sekoilleet aikataulun tulkinnassa ja luulleet, että perille tultaisiin viisi tuntia myöhemmin. Venäläisen juna-aikataulun ”railway timeen” ei tarvinnutkaan lisätä tunteja, tajuttiin onneksi ajoissa. Jatkoliput Datongiin ehdittiin kuitenkin ostaa väärässä luulossa vasta kello kolmen junaan päivällä. No, onneksi aikakömmähdys meni näin päin.

Tärkeimmät asiat ensin: suuntasimme aamuteelle lähimpään avoimeen kuppilaan. Anna suoritti ensimmäisen kommunikaationsa kiinaksi. Teen sijaan saimme eteemme valtavat kulholliset nuudelisoppaa. Ja puikot.

No, kuumaa ruskehtavaa lientähän sekin oli. Anna puikuloi keittoa naamariinsa kantakiinalaiseen tahtiin ja kehui että onpas hyvää. Itse yritin saada liukkaita makaroninperkeleitä pysymään edes pari sekuntia tikkujen välissä saadakseni niitä suuhun asti. Lopulta tyydyin ryystämään lientä annoksen mukana tulleella pienellä lusikalla.

Oli ollut kyllä tarkoitus palauttaa mieleen puikoilla syömistä ennen reissuun lähtöä, mutta vähän kursoriseksi se jäi. Aamutuimaan aivot eivät suostuneet selviytymään tehtävästä edes välttävästi.

Matkalippujen lunastus, tavarasäilytys ja kännykkäliittymien ostaminen sujui jo huomattavan sulavasti. Anna oli kirjoitellut muistikirjaansa kiinankielisiä lauseita valmiiksi, ja kännykkäsanakirja Pleco auttoi kun valmislauseet loppuivat. China Unicorn -liittymiä myyneessä kännykkäputiikissa kuitenkin homma tyssäsi passien rekisteröintiin. Sälli valitteli, ettei hänellä ole oikeuksia siihen. Neuvoi kävelemään parin korttelin päähän lafkan isompaan toimipisteeseen. Näin teimme, ja sieltä liittymät saatiin.

Vielä oli tuntikausia junan lähtöön. Tapoimme aikaa yrittäen löytää kahvilaa Jiningistä. Ei muuten ihan helppoa Kiinassa. Anna kysyi neuvoa meitä kadunkulmassa kännykällä (naureskellen) kuvanneelta naiselta. Meidät opastettiin melkein perille asti. Café-sanaa nimessään kantaneesta pikaruokamestasta ei kuitenkaan kahvia saanut, sen sijaan kanankoipia maissin ja tulikuuman limsan kera sai. Tyydyttiin niihin.

Anna ja seurallinen junamatka. Historianopettaja keskellä.

Jos Venäjän junissa kanssamatkustajien jurous yllätti ja välillä vähän nyppikin (menisivät Suomeen jurottamaan, mokomat durakit!), niin matkalla Datongiin seurasta ei ollut pulaa. Loošiseuralaiset kyselivät, mistä oltiin, mitä tehtiin, minne oltiin menossa. Ja naureskelivat yleiselle hassuudellemme (”tolla on sininen tukka ja toi on valtavan kokoinen!”-tyyppisesti, oletimme). Seurassa oli yksi englantiakin osaava historianopettaja, joka toimi tulkkina.

Tai näin Anna kertoi myöhemmin. Itse torkuin ja jätin sosialiseeraamisen hänelle. Kuulin kyllä ennen nukahtamista, kuinka arvailivat minua venäläiseksi. Ну что, это хорошо. Semmoisia vähäpuheisiahan ne, venäläiset, junissa. Ja rupeavat nukkumaan, kun yrität jotain jutuntynkää.

Herätessäni oltiin juuri saapumassa Datongiin. Ihmettelin, eikö Annaa yhtään nukuttanut. ”Väsytti ihan helvetisti, mutta enhän mä nyt siinä tilanteessa voinut ruveta nukkumaan”, tämä kommentoi. No hups, sorppa.

Näin puhui NordVPN Kiinassa.

Datongin majapaikka oli aivan aseman vieressä ja löytyi helposti Applen kännykkäkartalla. Se toimii Kiinassakin, kun taas Google Maps ei. VPN:n avulla voi yrittää kiertää Kiinan nettipalomuurin ja siten saada esimerkiksi Googlen kartan toimimaan, mutta ainakaan NordVPN ei täällä saanut yhteyttä minnekään.

Hostellilla intialainen tyyppi hämmästeli, että kyllä hänen ilmainen VPN-palvelunsa toimi ihan hyvin. Kehotan kyllä harkitsemaan kahdesti ilmaisten VPN-palvelujen käyttämistä. Melkoisen ironista olisi se, että yrittäessään kiertää Kiinan nettisensuuria päätyisi dumppaamaan kaiken informaation itsestään jollekin hämäräperäiselle kiinalaiselle taholle. YMMV. Lisää Kiinan kiristyneestä VPN-syynistä täällä.

Hostellin kahvilassa.

Me olemme pärjäilleet Applen karttasovelluksella ihan hyvin. Latasin kyllä myös läjän OpenStreetMap-pohjaisia äppsejä puhelimeen, mutta niiden taso on kauniisti sanoen vaihteleva. Maps.me oli niistä siedettävin, mutta etsimämme kuppilan tilalta löytyi jo joku ihan muu liike. Anna kehui CityMaps2Go-sovellusta. Hyvänä puolena mainittakoon, että kummallakin näistä kartat voi ladata paketteina puhelimeen – eli ne eivät ole riippuvaisia nettiyhteydestä. Hostellin intialaismiekkonen suositteli myös Amapia, mutta häh, sehän on pelkästään kiinaksi? (Suositteli myös kielenkääntöhommiin Dear Translatea, mutta se taas on vain Androidille.)

Datong Green Island Youth Hostel oli silkkaa luksusta makuusalien ja junapetien jälkeen. Valtava huone, oma vessa, oma suihku, kahvila hostellin respassa ja… kissa!

Olimme niin uupuneita, että haaveilimme seuraavaksi päiväksi silkkaa ohjelmatonta haahuilua Datongissa. Mutta hostellin tarjoama ryhmätaksikyyti alueen nähtävyyksiin oli lähdössä nimenomaan seuraavana aamuna. Ei siin si mikkä auttanu, ilmoittauduttiin mukaan.

Rapsuteltiin kissa, eräät tiskasivat astioita (joista ei puhuta sen enempää), rojahdettiin peteihin. Roikkuva luostari ja buddhalaispagoda odottivat kärsivällisinä heräämistämme ikuisesta unesta. Iä, iä, krooh fhtagn.

Ulan Bator – Jining

Anna huokailee money rollinsa kanssa. (Tämä kuva on Ulan Batorista, ei junasta.) Pinossa on ehkä kuusi euroa tögrökkeinä.

Puhuinkin viime postauksessa potaskaa, täältä sitä taas raportoidaan – Kiinan rajalta.

Tämä on ollut ensimmäinen junamatka, kun istuskeltiin ravintolavaunussa. Tällaiseen porvaritoimintaan antoivat inspiraation taskuissamme pullotelleet rahatukot. Niistä oli syytä päästä eroon ennen Kiinaa. Tögrökkejä kun on turha toivoa vaihtavansa muiksi valuutoiksi Mongolian ulkopuolella.

Money rollimme olivat ehkä vaikuttavia fyysiseltä kooltaan, mutta niiden rahallinen arvo oli melko vaatimaton. Yhteenlaskettuna meillä oli junassa käteisenä vajaa 30 000 tögrökkiä, eli tuskin kymmentä euroa.

Ravintolavaunussa.
Hintataso. Jaa 3000:lla niin saat euroja.
Vaunun koristelua.
Onko tämä kenties juopuneita välienselvittelyjä varten?

Onneksi ravintolavaunu osoittautui varsin edulliseksi, vaikka sisustus antoi pramean ensivaikutelman. Teekupillinen irtosi vajaalla eurolla, lautasellisen borštšia sai neljällä ja puolella eurolla. (Soppa oli ihan hyvää, vaikka vähän laihaa.)

Ravintolavaunussa oli myös kätevämmin sijoitettu virtapistoke kuin makuuvaunussa, jossa virtaa läppäriin olisi pitänyt viritellä käytävän puolelta. Linnoitinkin itseni ravintolavaunun töpselin välittömään läheisyyteen kirjoittamaan päivityksiä erääseen viileää mondääniyttä houkuvaan matkablogiin. 

Nuorisolaiset matkustavat – kieli suupielestä lerpattaen, oletan.

Hyttikumppaneinamme on tällä välillä pari irlantilaista kaiffaria, joista toinen teki syvän vaikutuksen konduktööriin puhumalla tälle kiinaa. Lipuntarkastajan poistuttua sälli tunnusti, että osaa ehkä noin kaksikymmentä sanaa kieltä. Anna puolestaan kertoili omista vuoden mittaisista kiinan opinnoistaan. Tästä hänelle muistui mieleen lähettää viesti opettajalleen kysyäkseen, mitä verbiä kannattaa käyttää asemalta junalippuja noutaessa. Tämmöinen tilanne meille tulee eteen Jiningissä, kun pitää vaihtaa Datongin junaan.

Opettaja vastasi heti. Ihmettelin, valvooko hän tosiaan aamuyöllä Suomessa vain ollakseen neuvontavalmiudessa Annaa varten – mutta ei, opettaja oli kuulemma juuri nyt Kiinassa. Kehotti ottamaan heti yhteyttä, jos tarvittaisiin apua. ”Mun kiinan opettaja on maailman paras!” Anna hihkui säteillen onnellisena.

Juna on vanhempaa vuosikertaa kuin tähänastiset, sen huomaa muissakin yksityiskohdissa kuin pistokkeiden määrässä. Mutta niinpä ravintolavaunussa istumisessakin oli ihan toisenlaista hohtoa ja matkanteon tuntua kuin InterCity-junassa Turku–Helsinki-välillä.

Säntäsin vartin pysähdyksen aikana Choirissa ottamaan kuvan Mongolian ensimmäisen kosmonautin patsaasta, kuten uhosin ennen lähtöä. En kuitenkaan uskaltanut mennä riittävän lähelle, etten jäisi junasta, ja tästä tuli sitten vähän… tämmöinen.

Mongolian tasangot liukuivat ohi, ulkona sataa tihuutti. Asiakkaat höpisivät toisilleen ainakin mongoliaa, kiinaa, venäjää, hollantia, saksaa ja englantia. Ravintolan tarjoilijatäti tuntui hallitsevan hämmästyttävän monta puhutuista kielistä. Otin seuraavankin teekupillisen.

Takana Mongolia, edessä, tuota, lisää itää.

Joitain tunteja myöhemmin saavuimme rajalle. Parhaillaan ronklaavat junamme vaunuja Kiinan rataleveyteen.

Mongolian rajamuodollisuudet ovat ohi, Kiinan vastaavat vielä jäljellä. Kävi niiden kanssa miten kävi, palaamme linjoille, kun kiinalainen SIM-kortti sen suo.

Möllötystä ja mölinää, jollotusta ja ulinaa

Pari viimeistä päivää Ulan Batorissa meni uupuneen möllöttelyn merkeissä. Oli tarkoitus käydä vielä ainakin modernin taiteen museossa, mutta väliin se jäi lopulta kahvilajumituksemme karattua lapasesta.

Perjantaina onnistuttiin sentään kuulemaan paikallista nuorisomusiikkia aro-oppaidemme vinkattua Gandan Live Housen bändi-illasta. Vihdoinkin pääsisimme keikalle reissulla, iloitsin, mutta toivoin samalla itsekseni, ettei kovin moni yhtyeistä olisi jotain hemmetin metallia.

Mitä mittä, kaikki illan kuusi esiintyjää veivasivat tietysti heviä. Taso vaihteli, mutta soitto kulki. Soundit olivat kyllä aika hirveät, vaikka paikan äänentoistolaitteistossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Veikkailimme, oliko miksaaja tehnyt oharit. Ehkä homman oli sitten joutunut hoitamaan joku satunnainen tyyppi, joka suunnilleen erotti panorointipotikan eq-säätimestä.

Tämä yhtye oli mahdollisesti Growl of Clown. Ainakin näillä oli parhaat örinät.

Kotona lännessä mongolialaisista kurkkulauluhevibändeistä tunnetaan lähinnä The HU, mutta kyllä vakuuttavaa örinää näytti Ulan Batorissa irtoavan laulajalta kuin laulajalta. Täytyy sanoa, että tylsempikin pomppuhevi muuttuu kyllä monta astetta kiinnostavammaksi, kun solisti mörisee ja ulisee sahaamisen päälle kuin mikäkin savuhormi syysmyrskyssä. Muissa huomioissa totesimme, että laukkakomppi tuntuu huomattavan luontevalta rytmitysratkaisulta juuri nimenomaan mongolialaisessa heavy rockissa.

Samassa pöydässä kanssamme istui pari sälliä polttelemassa vesipiippua. Jäätä rikkoakseen Anna kaivoi esiin aroreissulla voittamansa nilkkaluut, ja kävi ilmi niiden käyvän myös arpakuutioiksi juomapeliin. Säännöt eivät oikein auenneet, mutta liekö moisilla yksityiskohdilla niin väliä, kun Anna voitti joka tapauksessa jätkiltä olutta luita heittelemällä.

Bändit nähtyämme olimme vielä jatkamasssa illanviettoa, mutta baari-ilta katkesikin puolitiehen. Kaikki paikat näyttivät menneen yllättäen kiinni samaan aikaan. Ihmettelimme Republik-juottolan edessä jokusenkin tovin Google Mapsin paikalle antaman aukioloajan ja baarin ikkunoiden valottomuuden välistä epäsynkkaa. Kävimme vielä toteamassa kadun toisellakin puolella olevan baarin kännykkätietojen vastaisesti sulkeneen, kunnes nöyrryimme kysymään ohikulkijoilta, mistä oli oikein kyse.

Meille kerrottiin, että vuorokausi oli vaihtunut Äitien ja lasten päivän puolelle. Alkoholia ei myytäisi missään kuin vasta seuraavana päivänä. Mikäs siinä sitten, päät nöyrästi tyynyyn ja kuorsausta eetteriin.

Lauantai oli ainoa päivä koko Ulan Batorin aikanamme, kun ruuhka hellitti. Hostellimme viereinen, siihen asti aina tukossa ollut kaupungin pääväylä oli nyt kokonaan suljettu autoilta. Neljä kaistaa otti haltuunsa kaistapäisnä kirmaillut kakaroiden hyöky. Ilmapalloja oli paikat väärällään, tenavat temmelsivät vemputtimissa ja lastenlauluja soi joka paikassa.

Myös siinä intialaisessa ravintolassa, jossa kävimme syömässä. Siellä oli ilmeisesti päätetty ajaa aikuisväestö hulluuden partaalle toistamalla samaa kappaletta tauotta koko juhlapäivän. Jollotus soi vieläkin päässäni. No, ruoka oli kuitenkin hyvää (ja paikka kasvisystävällinen).

Oli lopulta ihan hyvä, että perjantainen pämppäämisemme päättyi ennen aikojaan. Lauantaina saimme niin shoppailtua kaikenlaista kotiintuotavaa (tyrnituotteet ovat Mongoliassa sikahalpoja, vink vink) kuin ostettua Kiinan sisäiset junaliputkin. Se oli ihan riittävän haastavaa jo puolihatarassa olotilassa, tiedä minkälainen eeppinen taistelu siitä olisi muodostunut kokovartalokrapulassa.

Sunnuntaina heräsimme sankarillisesti ennen kuutta aamulla, huristelimme Golden Gobin tarjoamassa kyydissä asemalle ja nousimme Jiningin-junaan.

Kiinassa on luvassa aiempaa vaativampaa säätöä paikallisten kännykkäliittymien kanssa, joten blogikin saattaa ottaa muutaman päivän tauon julkaisutahdissa. Katsotaan, miten selviämme SIM-korttien ostelusta, rekisteröitymisistä, kiinalaisten puhelinverkkotaajuuksien omituisuuksista ja muista nykykommunikaation hetteiköistä.

Niin ja tietysti itse Kiinan rajasta; liekö se samanlainen koettelemus kuin viisumihakemuskin?

Pitäisikö piilottaa pressikortti kenkään?

Matka Mongolian sydämeen

Viime sunnuntaiaamuna pakkauduimme minibussiin ja lähdimme köröttelemään kohti aroja. Niitä ei Mongoliassa tarvitse kaukaa etsiä. Sen kun taistelee tiensä Ulan Batorin 24/7-ruuhkan läpi esikaupunkialueelle, ja paimentolaiselämän merkkejä alkaa jo näkyä: jurttia, hevoslaumoja nurmitasangoilla, miehiä perinteisissä paimentolaisasuissa.

Opastetun retkemme tähtäimessä oli aivan tietty jurtta, Terbišin perheen kevätasumus Holgodriin amissa. Mukana reissulla oli neljä turistia – Anna, minä, Michael Australiasta ja myöhemmin joukkoon liittynyt Jun Koreasta – sekä saman verran henkilökuntaa Golden Gobista.

Majapaikkamme ensimmäisenä yönä.
Anna sekä oppaamme Mogii ja Idre.
Aurinko nousee Holgodriin amissa.

Terbišeillä oli Hogodriin amissa peräti kaksi jurttaa – yksi itselle ja toinen vieraille. Vielä hetken he asustelisivat niillä sijoilla, mutta pian edessä oli kirjaimellisesti lähtö kesälaitumille. Mukaan otettaisiin kaikki: ihmiset, jurtat, hevoset, lampaat, arkitavarat. Lehmät olivat jo matkalla kesäasumukselle paria kantturaa ja yhtä ilmeisen kiimaista sonnia lukuunottamatta. (Elukka mylvi taukoamatta. Yritin välillä vastailla sille. Se mulkoili minuun hämmentyneenä. Toivottavasti en tullut ehdotelleeksi mitään vallan pöyristyttävää.)

Ihmettelimme kaiken vaivannäön määrää, mutta Idre ja Mogii kertoivat, että jurtan pystyttää parissa tunnissa. Nopeamminkin hommasta selviää, jos on kiire, sanoivat.

Kiire kylläkin loisti poissaolollaan Terbišien elämästä. Päivärutiinit soljuivat tasaisen rauhallisesti. Isäntä paimensi hevosia, emäntä laittoi ruokaa, katsoi penskan perään ja lypsi lehmät. Työtä oli paljon, mutta se hoitui hötkyilemättä.

Isäntämme Hogodriin amissa.
Perheen poika.
Maisemat olivat välillä kuin Avaruusseikkailu 2001:n alusta repäistyjä.
Paikallinen šamaanipylväs. Kuppeihin voi uhrata maitoa, viinaa tai muita arvokkaita asioita.

Isäntäperheen jurtta oli kompaktin kotoisa asumus. Keskellä oli liesi ja reunoilla vuoteet, buddhalaisalttari sekä pari kaappia tavaroille. Oppaamme Mogii ja Idre valistivat meitä asiallisesta käytöksestä jurtassa – kuten että teltan tukipylväiden välistä ei saa kulkea, etteivät perheen energiavirrat rikkoudu; tai että vieraiden on tapana istua seinustalla ikäjärjestyksessä.

Satuin olemaan turistiporukan vanhin, mikä innoitti Michaelin kastamaan minut old maniksi. Kostin nakittamalla nuorisoa ojentelemaan asioita, tarvitsin niitä tai en. Anna vihjaili jotain sen suuntaista, että turha odottaa vastaavan pompottelun menevän läpi enää Suomessa. Nykynuoriso. Ei kunnioitusta. Tavat, perinteet, jupinaa, mutinaa.

Isäntiemme jurtta Hogodriin amissa.
Terbišien hevosia.
Michael ja Anna lepäilevät vierasjurtassa.
Mogii ja Idre lämmittävät.
Kamiinan polttoainetta, eli kuivattua lehmänlantaa. Se ei muuten haissut ollenkaan. Mogii kertoi myös, että lannan polttelu pitää ötökät loitolla.

Anna oli jo etukäteen ottanut selvää Mongolian nomaditapakulttuurista, ja osasimme oikeaoppisesti tuoda lahjoja isännillemme. Golden Gobin henkilökunta oli vielä neuvonut valitsemaan käytännöllisiä lahjoja: käsipyyhkeitä, rusinoita ja saippuaa. (Majapaikkojen lapsille oli varattu karkkia.)

Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä, sekä hiljaisuudesta huumaantuessa (samalla lailla kuin Olhonissa aiemmin).

Elämän määrä yllätti aroilla. Hiiret ja myyrät vipelsivät jaloissa, kaikenlaista ötökkää paineli pitkin ja poikin, haukkoja nähtiin jo ensimmäisen päivän aikana enemmän kuin Suomessa ikinä (ja myös tosi läheltä), käärmekin luikerteli vastaan. Mitä ilmeisimmin perinteisiin nojaava karjanhoito piti alueen muunkin eliökunnan hyvässä kunnossa.

Kuhisevan aroelämän lisäksi roskien määrä maastossa kummastutti. Vähän väliä vastaan tuli muovinkrämmäle, tyhjä vesipullo, ruostunut pellinpala tai kokonainen ruttuun ajettu autonromu.

Tästä olisi nyt varmaan kaivettavissa jotain älykästä sanottavaa ihmisen ja luonnon suhteesta, mutta jätän viisastelun muille.

Piirakoiden eli huušuurien valmistusta. Etualalla nokkosia ja lihaa vatkailee Golden Gobin ruokavastaava, jota kaikki kutsuivat vain mamaksi. Taustalla Idre vaivaa taikinaa. (Kun mama nakitti, silloin toteltiin mukisematta.)

Seuraavana päivänä kävimme viereisessä buddhalaistemppelissä. Mogii kertoi, että alueen munkkeja oli kommunististen puhdistusten aikana teloitettu sitomalla heidät toisiinsa ja pudottamalla jyrkänteeltä.

Nyt temppelissä oli seesteisen rauhallista. Täti sytytti suitsukkeen ja selitti kysyttäessä neulekuvien symboliikkaa. Turistikrääsää ei myyty, ellei sellaiseksi sitten laskenut pussillisia elukoiden nilkkaluita. Luita heittelemällä saattoi ennustella tulevaisuuttaan.

Luiden viskely ei varsinaisesti kuulostanut buddhalaisperinteeltä. Mutta šamanistiset ja buddhalaiset tavat näyttävät elävän melko rauhallista rinnakkaiseloa Mongoliassa muuallakin – kuten nyt vaikka ne jurtan tukipylväiden šamanistiset energiavirrat seinustan buddhalaisalttarin ilmatilassa.

Anna ihailee seinävaatteiden taidokasta tekstiilityötä.
Temppelin edustalla oli vainoissa raunioitunut vanhempi luostari.
Šamanistihengiltä on vissiin pyydetty suojelua buddhalaisluostarin raunioille.

Myöhemmin Idre ja Mogii opettivat myös pari peliä, joita pelattiin samanlaisilla luilla. Mogii kysyi, mitä meillä päin tehdään eläinten nilkkaluilla. ”Tuota, miten tämän nyt sanoisi”, Anna selitti vaivaantuneena. ”Ne ovat jätettä.”

Temppelin jälkeen Hogodriin amissa oli halukkaille tarjolla vielä hepalla ratsastelua. Kun klopsottelut oli klopsoteltu, lähdimme kohti Elsen tasarhaita. Siellä meidät tällättiin kameleiden selkään ja kierrätettiin hiekkadyynien kupeessa. Kamelikyyti oli verkkaista keinuntaa. Otukset olivat rauhallisia veijareita, eivätkä hätkähtäneet kokemattomia ratsastajia.

Seurapelaamista nilkkaluilla. Anna heitti neljä ”hevosta” kerralla. Se oli niin harvinaista, että hän sai ottaa neljä nilkkaluuta itselleen. Mogii sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt moista heittoa.
Nomgonii am.

Kaiken tämän jälkeen turistin olo oli melkoisen monityydyttynyt. Seuraavassa jurttamajoituksessa Nomgonii amissa lähinnä laiskottelimme ja vetäydyimme sitten uupuneina yöpuulle.

… mitä nyt ensin paijattiin isäntäperheen elukoita.
Tumeen pariskunnan vekaralla oli meitä paljon arkisempi suhde perheen eläimiin. Tyttö pomotti kilejä varmaotteisesti.
Nuorempi koira tykkäsi kovasti rapsutuksesta.
Vahempi koira tykkäsi nukkumisesta.
Tumeen jurtta nähtynä läheiseltä kukkulalta…
… jonka huipulla oli šamaanipylvään sijaan jonkinlainen hautakivi. Unohtui kysyä, mistä oikein oli kyse.
Nomgonii amissa maisemat näyttivät välillä karanneen elokuvien sijaan Windows XP:n työpöytätaustakuva-arkistosta.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli käynti Mongoli-imperiumin entisen pääkaupungin Karakorumin raunioilla.

Paikasta ei ollut paljoa jäljellä, mutta museo tarjosi menneestä loistosta hyvän katsauksen. Oli ollut hopeapuu, josta virtasi viiniä ja hevosenmaitoa, oli ollut kiertoilmalämmitystä ja markkinat jokaisella kaupungin portilla.

Anna, Michael ja Karakorumin pienoismalli.
”Kun kaupunki tuhottiin, oli tavallista tehdä selvää myös patsaista”, Mogii kertoi. ”Tässä on kansi Kivireen sinkulle”, tuumin. ”Nyt täytyy vielä keksiä biisi sille.”
Kuninkaan monumentti lähellä Karakorumin raunioita, nykyisen Harhorinin kaupungin laidalla.
Matkamuistokauppias Kuninkaan monumentilla.
Kivikilpikonnat vartioivat aikoinaan Karakorumia.
Anna metsästää pyhyyttä buddhalaisluostarista Karakorumissa.
”Minä sinulle pyhyydet näytän!”
Luostarin pihalla oli esitys, jossa buddhalaishahmot esiintyivät jättimäisen torven möristessä ja symbaalien mäiskyessä. Tämmöinen hahmo jakoi karkkia yleisöön. Esityksen pointti ei auennut buddhalaisuudesta heikosti perillä olleelle länkkärille.
Koneellistettua rukoilua meneillään.

Museon vieressä sijaitsee edelleen Erdenezuun buddhalaisluostari, joka aikoinaan rakennettiin Karakorumin raunioille. Anna tutkiskeli mestaa niin intensiivisesti, että itse kyllästyin odottelemaan ja lähdin käppäilemään majapaikalle.

Anna kiitteli jälkikäteen Mogiin kärsivällisyyttä loputtoman kysymystulvansa äärellä. Buddhalaisuus hitusen aukeni hänelle Erdenezuun luostarikäynnillä.

Karakorumin-käynnillä hifistelimme ihan varta vasten turisteille tarkoitetussa jurttaleirissä. Oli oikein suihku ja vesivessa.

Oli myös julmetun hyvää tuuria, kun majapaikan kanttiinissa sattui juuri sinä iltana olemaan pienimuotoinen kansanmusiikkikonsertti. Kuultiin eeppinen mongolialaisballadi Tšingis-kaanista, joka sisälsi niin kurkkulaulua kuin hevosenpääviulujen rouheaa vonguntaakin. Esiintyjät olivat nuoria, mutta taitavia.

Reissun loppupäässä olimme suorastaan marinoituja nähtävyyksissä ja elämyksissä. Enkä vielä edes maininnut Karakorumin (hellyttävää) peniskiveä, Hošoo tsaidamin museota (turkkilaiskauden arkeologisten löydösten vieressä) tai tienvarteen ylinopeuksia hillitsemään pystytettyä patsasta norsusta, apinasta, jäniksestä ja linnusta (joka kuulemma myös toimii tarkoitetussa tehtävässään).

Ehkä tässä tosiaan on nopeusrajoitusmerkkien tulevaisuus?
Kul-Teginin kivi Hošoo tsaidamin museon luona. Tai paremminkin kiven jäljennös, sillä alkuperäinen on museon puolella sisätiloissa.
Tärkeistä monumenteista puhuttaessa emme voi sivuuttaa tätä: mongolialainen puusee, eli monttu maassa ja koppi sen päällä. Tämä on luksusmalli, kun siinä on oikein ovi ja kattokin.

”Kyllä meitä hemmotellaan”, Anna huokaili. ”Ruokaa kannetaan eteen, eikä tarvitse mitään tehdä itse.”

Ruoka oli muuten koko ajan todella hyvää. Erityisesti jäi mieleen se vuohenmaitoon tehty jugurtti. Slurp.

Myöhemmin kuulimme, että mama oli ollut kovin otettu siitä, kun söimme aina lautasemme tyhjiksi. Hämmästelimme, jättääkö joku muka niin hyvää ruokaa syömättäkin. Kuulemma! (Sitä paitsi jos mama laittaa lautasellisen ruokaa eteen, niin silloin se syödään kaikki, eikä marista.)

Michael kastautuu Ogii-järveen säestäen pulikointia ”I’m alive!”-karjaisuilla.
Anna kastautuu Ogii-järveen hitusen kaurismäkeläisemmin: ”Aika kylmää.”
Idre tuumailee grillaukseen vaadittavan ajan pituutta. ”Noin puoli tuntia – neljäkymmentä minuuttia, katsotaan nyt.”

Vaan siihenastinen tarjoilu oli ollut vasta verryttelyä ennen viimeisen illan herkuttelua Ogii-järven rannalla. Silloin mama, Idre ja Mogii yhdistivät kokilliset voimansa ja grillasivat lampaanlihaa lisukkeiden kera mongolialaiseen tyyliin – eli kuumennettujen kivien seassa. Syötiin itsemme palloiksi ja kaaduttiin peteihin suorin vartaloin jo kahdeksan jälkeen illalla.

Viimeinen aamu valkeni näkökulmasta riippuen joko arkaaisen romanttisesti lammaslauman vaeltaessa ihan mökkimme editse auringon suloisen lämmön kutitellessa silmäkulmaa…

… tai sitten tajuntaa repivään, satojen lampaiden määkymiseen ihan korvan juuressa – juuri kun olit saanut hiukan silmääsi ummistettua.

Oli miten oli, Mongolian maaseutukierroksemme oli nyt suoritettu, ja oli aika palata kaupunkiin.

Ulan Batorin taukoamattoman liikennekaaoksen mekkala iski päin kasvoja ja tukki kaikki aistit arojen rauhan jälkeen. Voipunut turistiryhmä hajosi tahoillensa pöllämistyneinä äkillisestä ärsyketulvasta. Michael ja Jun päättivät mennä hotellinsa kuntosalille ja saunaan. Anna oli ilta-aterian jälkeen valmis yöpuulle. Minä lähdin kaljalle.

Tänään ollaan lähinnä jumitettu kahvilassa ja toivuttu häkellyttävän hienosta reissusta. Illalla olisi tavoitteena nähdä jokunen paikallinen bändi Gandan Live Housessa. Mutta katsotaan nyt.

Kohti aroja ja niiden yli!

Lähdemme kohta viiden päivän kierrokselle Mongolian aroille sekä Karakorumin raunioille. Blogin päivitystahtiin saattaa tulla tavallista pidempi tauko, katsotaan miten käy.

Näkyy kun näkyy!

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon