Avainsana: kohtaamisia

Sarkka, Oulu

Vesivoimalan kautta keskustaan. Ihailen laitoksen seestynyttä jylhyyttä illan sinessä roikkuvien pilvien alla. Voimalan läpi syöksyvä vesi sen sijaan pärskää hulluna alakanavan laitoja vasten. Aivan vesivoimalan vieressä seisoo kerrostaloja muina rakennuksina, sen kummemmin hötkyilemättä.

Ollaan Oulussa.

– Käveltiin Fredin kanssa Kolmatta linjaa, kun se sai idean siihen kappaleeseen, E kertoo Sarkan kulmapöydässä myöhemmin. – Sillä lailla ne välillä syntyy.

Nyökkäilen, vaikka olen kyllä ollut vähän toisessa käsityksessä biisin syntytarinasta. Eikös se ensinnäkin ollut käännöskappale, ja eikös Juha Vainio poiminut nimen tekstille tökkäämällä sokkona puhelinluettelon karttaa?

Mutta mitäpä sitä vastaan väittämään. E oli paikalla, minä en. Ja pitäähän sitä merimieskapakassa varautua kuulemaan merimiestarinoita  –  sumuisten luotojen seireeneistä ja kurimuksista kurkottavista merihirviöistä.

Valokuvat rahtilaivoista ja jäänsärkijöistä koristavat Sarkan seiniä. Istuinsyvennysten selkämyksiä kiertää paksu köysi. Venerunkojen pienoismalleja roikkuu siellä täällä. Teema ei jää epäselväksi.

Mutta nykyään kaikki tuo on pelkkää koristetta, E kertoo hienoista haikeutta äänessään. Ei näy merimiehiä enää. Mistä niitä tulisikaan, kun ei ole laivojakaan. Toisin oli silloin kun kapakka avattiin, joskus jatkosodan aikoihin.

Käyn hakemassa seuraavat meille. Tiskillä riittää kun sanon “samanlainen tuolle baskeripäiselle herralle tuolla” ja kossufanta hulahtaa mukiin. Taitavat tuntea miehen. Itse pitäydyn oluessa.

– Kyllä mää maksan omani, E painottaa. – Rahaa on.

Ehdotan, että E tarjoaa seuraavan kierroksen. Järjestely kelpaa hänelle. – Vaikka mun pitääs tästä kyllä lähteä Iihin kylmäsavustamaan lohta.

Vieläkö sinne tähän aikaan pääsee, ihmettelen. – Otan taksin, E sanoo ja luo taas tuiman mulkaisun minuun, niin kuin joka kommenttinsa päätteeksi. – Nelejäkymmentä kilometriä. Mutta pääsen kympillä, kun on tota vammaa.

E naputtaa kävelykepillä jalkaansa ja mulkaisee tuimasti.

– Mennee hyvin kaupaksi kylmäsavustettu. Niin paljon saan myytyä, kun vaan ehrin savustaa. Teen aina kakskytä kiloa kerralla. Saman tien mennee. Ja hyvät on voitot. Mutta ihan harrastushan se vaan on, kulluu aika mukavasti.

– Saatanan hyväähän se, vakuutan jotain sanoakseni sekä yrittäen tavoitella E:n ilmaisutyyliä, – kylmäsavustettu lohi.

Sitten saan vakuutella, että juuri nyt ei ole tarvetta pakastimelliselle lohta. Onneksi karaokevuoro vaihtuu ja Tapio Rautavaaraa alkaa soida kaiuttimista.

– Mää tapasin Rautalapion pari päivää ennen sen kualemaa, E innostuu kertomaan. – Kontulan uimahallilla nähtiin. Äijä näytti ihan hyväkuntoiselta. Ei olis arvannu.

Lähden vessaan. Tupaten täysi tanssilattia on suoraan käymälöiden edessä. Pujottelen tanssivien parien välistä tehden itsekin melkoisia lanneliikkeitä väistellessäni heitä. Täällä porukka tosiaan tanssii, ei vain nojaile toisiinsa.

Palatessani E huitoo laseja keräävälle plokkarille. Tämä tuo seuraavan kierroksen pöytään. Hetkinen, eivät pyytäneet rahaa, ihmettelen. – Tää on ollu mun kantapaikka jo nelejäkymmentä vuotta, E kertoo. – Tietävät, että maksan lähtiessä. Tuntevat kyllä.

– Tiiä sitten, onko se hyvä vai huono asia, E jatkaa hetken päästä.

Äidymme ylistämään kantapaikkuuden autuutta. Ihmisellä pitää olla vakiokapakka, muuten ei elämä ole missään ankkurissa.

– Mutta pitää olla asiallisesti, E painottaa. Nyökkäilen, että juu, ei sovi sekoilla. Kantapaikka on pyhä. Vähän kuin kirkko tai verovirasto.

Teen lähtöä. E kauppaa vielä lohtaan, mutta pahoittelen, että lento takaisin lähtee jo päiväsaikaan huomenna. Tuskin ehditään nähdä sitä ennen uudestaan.

– Nääkö lensit tänne? E hämmästelee. Kerron, että halpalentoyhtiön tarjousliput Helsingistä Ouluun maksoivat vähemmän kuin vakiohintaiset junaliput Turkuun. Siitäpä sitten päsähti mieleen tulla viikonlopuksi käymään.

– On se kyllä, E jupisee. – Ei oo merimiehiä, mutta ei kyllä lentämisessäkään enää ole hohtoa. Nykyään ihmiset on vaan rahtia niissä koneissa. Ku sillejä suolassa.

Teen samanmielisyyttä ilmaisevia äännähdyksiä ja poistun ennen kuin E saa aasinsiltansa pystyyn ja rupeaa taas kauppaamaan kalojaan.

Kävelen kohti Tuiraa. Merikosken voimalaitos pauhaa yölläkin, taukoamatta. Padon portilla möyryävä vaahtoava vesi näyttää kaukaa katsottuna kuin muodostumassa olevalta pilveltä, joka kohtsillään nousee taivaalle.

Pilvitehdas.

Duszek, Gdansk

– Ei Gdanskista löydy toista tällaista paikkaa, miekkonen sanoo. – Eikä kyllä Gdyniastakaan, saati Sopotista, hän lisää hetken mietittyään.

Liekö koko Itämerellä vastaavaa, mietin. Katselen pikkuiseen kulmabaariin ahtautuneita juhlijoita, jotka halailevat toisiaan. Pianon luona renkutellaan kitaraa ja viritellään yhteislaulua. Ympäri kapakkaa kiertää adressi, johon ihmiset raapustelevat nimiään. On Duszekin viimeinen aukioloilta.

Mekin luonnollisesti allekirjoitamme vetoomuksen, jossa ilmeisesti vaaditaan kiinteistön omistajia jatkamaan kapakanpitoa Duszekin tiloissa ja ennen kaikkea säilyttämään paikan omaleimainen tunnelma.

Ehdotan adressin puuhanaiselle D:lle myös vaatimusten maalaamista jättimäiselle vaneriplakaatille, yleislakon käynnistämistä sekä Lech Wałęsaa pitämään puhetta baarin terassille. Lupaan myös, että jos Duszek menetetään, Suomi liittyy Venäjään. Sen pitäisi säikäyttää kenet tahansa.

– Juhuu! nainen innostuu. Illan tummutessa hänen kiljahduksiaan alkaa kajahdella tavan takaa eri puolilta Duszekin sokkeloisia katakombeja.

– Laitanko tähän ammatiksi työtön? A pohtii vetoomuslomaketta täyttäessään. Toimitusta hänen takanaan seuraava D neuvoo, että siihen kirjoitetaan artisti. Niin, tosiaan. Artistejahan tässä loppujen lopuksi ollaan, kun oikein sieluun katsotaan. Tai ainakin haluttaisiin olla.

– Duszek on aina ollut taiteilijoiden paikka, hän jatkaa. – Tällaista rennon kulturellia kohtauspaikkaa tämä kaupunki tarvitsee.

Duszekista tosiaan puuttuu takakireän cooliuden tavoittelu tai pönöttävä elitismi. Silti yläkerran pianoa pimputtelemaan pistäytynyt tyyppi saattaa olla kuuluisa konserttipianisti. Pöydässä voit törmätä toiseen kirjailijan urasta haaveilevaan ihmiseen Euroopan toiselta laidalta. Paikassa leijuu boheemiuden henki, jota ei toimiteta helposti mieleenjäävällä brändinimellä varustetuissa pulloissa.

Taiteilijoita Suomesta.

Hiukan myöhemmin A:n yhyttää portaissa pukumies, joka esittäytyy paikalliseksi tapahtumanjärjestäjäksi.  – Olit kuulemma taiteilija Suomesta. Kiinnostaisiko sinua tehdä juliste meidän festivaalille? hän utelee. A pahoittelee, ettei ole oikeastaan kovin kokenut julisteiden suunnittelussa. Tapahtumanjärjestäjä kiittää rehellisyydestä. Myöhemmin A tulee hiukan katumapäälle –  olisiko sittenkin pitänyt tarttua hetkeen?

Paikka on niin täyteen tungettu, että löydämme itsemme istumasta alakerran sivukäytävän penkiltä. Baarin nykyisiin omistajiin kuuluva vanhempi rouva J äkkää meidät sieltä ja vaatimalla vaatii, että kipuamme yläkertaan. Jotenkin onnistumme puskemaan itsemme tiskille asti, jossa huomaamme A:n pudonneen joukosta. Jäämme kuitenkin pitämään asemia. Ehkä A vielä raivaa tien eturintamaan.

Musiikki on vaihtunut katusoittoviulistin taustanauhan päälle tulkitsemiksi poppihiteiksi. Uukakkosta, policea, metallicaa ja sitä rataa. Hyvinhän jätkä vetelee, mutta pirun kovaa. Kun Scorpionsin Winds of Change alkaa vinkua yössä, alkaa tuskan hiki nousta otsalleni. Tiskillä ihmismassa on niin tiivis, että heilun tahtomattani vihaamani hard rock -balladin mukana. Jotain rajaa! Pian se varmaan rupeaa tuuttaamaan CMX:ää. Päätämme jatkaa seuraavaan kapakkaan. A löytyy terassilta tupakalta. Hän jättää jatkot väliin ja lähtee kämpille uinumaan.

Paria tuntia myöhemmin palaamme takaisin Duszekiin. Iloinen juhuu!-huuto tervehtii meitä sateiselta terassilta.  – Suomen ei nyt tarvitsekaan hyökätä Venäjälle, D kertoo. Sepäs juttu eskaloituikin nopeasti, mietin. Mutta ilmeisesti nimien keruu ylitti odotukset ja jonkinlainen suunnitelma jatkosta on jo kehkeytymässä.

Sisällä populaatio on harventunut siedettävälle tasolle. Kello alkaa lähetä kolmea, mutta J sen kun kippaa lisää kaljaa juhlijoille. Toissailtana hän aneli jo keskiyön korvilla, että ihmiset lähtisivät koteihinsa ja päästäisivät hänet nukkumaan. Nyt uupumuksesta ei näy merkkiäkään.

W, oopperatenori sekä Duszekin kanta-asiakas, ottaa pianon haltuunsa. Hän soittelee pitkän, sulavan potpurin pop- ja klassisen musiikin hittejä ja luikauttaa sekaan välillä aarian, pari. Asiakaskunta laulaa melodioita mukana kaikissa tyylilajeissa. Täällä päin näköjään aariatkin käyvät yhteislaulumusiikiksi.

Myhäilen ukrainalaisen dunkel-pullollisen kanssa pöydän äärellä ja ihailen baarin hiukan ränsistyneitä mutta kekseliäitä ornamentteja. Joulukoristeita kyttää katonrajasta vuohenpää, ja alakertaan vievien portaiden ylle on maalattu jättimäinen Švejk polttamassa piippua. Savusta muodostuu hyväntuulinen haamu. Joku kertoi aiemmin, että tuota Švejkin piipusta leijuvaa olentoa paikan nimi tarkoittaa.

– Miksi niin surullisena? kysyy tupakalta palaava nuori nainen M, joka on pianoa soittavan W:n tytär.

Yritän selittää, että onhan tämä nyt vähän haikeaa ja semmoista, mutta M ei moista lähestymistapaa arvosta. – Nimesi on Japi, joten sinun pitäisi olla häpi. Yritän tempaista riemukkaan virneen naamalleni ja kolmas yritys viimein kelpaa M:lle.

Alamme kuitenkin tehdä lähtöä, ties monesko röpötysilta alkaa jo tuntua keski-ikäisten äijien luissa. M halaa meidät läpi ja J kyselee, tulemmeko huomenna uudestaan. Yritän kiinnittää pianoa edelleen takovan W:n huomion, mutta turhaan.

– Taiteilijat ovat taiteilijoita, D hymähtää ovenpielessä. – Minun pitäisi tietää, olin naimisissa sellaisen kanssa.

Toivotamme hänelle dobranoscit ja lähdemme kävelemään kohti kämppäämme. Gdanskin kadut kiiltelevät sateen jäljiltä. Talojen katot hukkuvat pimeyteen. Massansa kadottaneet julkisivut näyttävät katuvalojen loisteessa ihan ekspressionistisen mykkäleffan lavasteilta.

Mallailemme taidekuvia yövalaistuksessa kylpevästä Pyhän Marian katedraalista, kun äkkiä L havahtuu: – Huomenna uudestaan? Eikös me juhlittukaan tänään Duszekin sulkemista?

Kyllä ja ei, tulkitsemme. Eräs aikakausi päättyi, uusi alkoi.

Otetaanpa sille tuopillinen.

2 / 2

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon