Kuu on suurempi Marmaran yllä ja Istanbulin yöt ovat lämpimiä.
Torstai kului lähes kokonaan matkustamiseen. Turusta Espooseen oli
nollakeli ja vasta matkalla alkoi valaistua. Radio varoitteli suuresta
sekaannuksesta Helsinki-Vantaalla mutta sotku oli selvästi siivottu
pois meidän edestämme. Hyppy Riikaan oli lyhyt ja uninen,
lentokentällä odottelimme kahden tupakan verran ja aatuimme uudelleen
koneeseen kohti Istanbulia. Komea auringonlasku hiveli ikkunapaikan
saaneita, me muut luimme kirjaa.
Ataturkin kenttä oli melko selkeä, passintarkastukseen toki piti
jonottaa tovi. Matkalaukkuja taas jonotimme kaksi tovia mutta
uskollinen möhkömme saapui perille penkomatta. Pisteet Finavialle,
kerrankin näin.
Kuten olimme aiemmin tutustuneet, paikallinen julkinen liikenne on
simppeli ja halpa. Matka vanhaan kaupunkiin tuntui silti jaloissa
sillä ratikkamatkan seisomisen jälkeen kävelimme pikkukatuja melkein
tunnin ennen kuin ovimiesten ystävällisellä opastuksella löysimme
hostelliimme. Laukun hylättyänne suuret suomalaiset metsästäjät
lähtivät ruoanhakuun… ja onnistuimme loisteliaasti. Tuoreita
vihanneksia, säilöttyjä vihanneksia, jugurttia,
pomegranaattikastiketta, vaikka mitä.
Matkakumppanini sai unta helposti, minä taas kukuin lämpimässä
yhteishuoneessa seinän takaisen pölinän rytmissä. Lopulta uni
kuitenkin voitti.
Aamu tulee aina liian aikaisin mutta onneksi voi herätä suoraan
aamiaiselle. Kattoterassi tarjosi sokkeloisen näkymän ja jopa
vuosinaan palatseista kaukaisuudessa.
Aloitimme turisteeraamisen hyvillä mielin. Teestä, bussiretkistä,
veneretkustä ja kirjoista kieltäydyttyämme tutustuimme Sinisen
Moskeijan pihaan. Moskeija oli turisteilta suljettu keskipäivän
rukouksen ajaksi joten etsiydyimme kauppakorttelikujien kautta
lounaalle ennen uutta yritystä. Kunnioittavasti hui päässä ja takki
pitkähihaisena pakkauduimme satojen muiden ihmettelijöiden kera
1600-luvulla rakennettuun mahtipontiseen moskeijaan.
Minua ihmetytti miten monen vierailijan päästä huivi katosi heti kun
asuvahdeilta vältyttiin. Eipä tämä minunkaan pyhä tilani ole, mutta ei
se minulta ole pois kunnioittaa muita. Rakennus itse oli massiivinen
ja kaunis. Valtavaa keskikupolia ympäröivät lukuisat lasi-ikkunat ja
matalalla roikkuvat suuret kynttelikkövalot vain korostivat ihmisen
pienuutta. Saman katon alla kuuli melkein mitä tahansa kieltä,
rukoilijoista näimme lähinnä selät.
Huh! Vaeltelimme jälleen Sultanahmetin takaisille kujille kahvin
toivossa. Sen nautittuamme kävelimme salmen rantaan ja huomasimme
istuvamme pikkubussin penkillä odottamassa kahden tunnin venematkaa
joka meille edullisesti onnistuttiin kauppaamaan. Se ei ollut virhe
sillä tunnelma auringon laskiessa Marmatin meren yllä rikkonaiaiin
pilviin oli kokemisen arvoinen. Takaisin tullessa aluksella
luukutettiin paikallista dancelistaa ja valoletkujen loisteessa
ihailimme miljoonakaupungin kirkkaita rantoja.
Suunnittelimme kävelevämme takaisin hostellille mutta Istanbul päätti
toisin ja ajauduimme Suuren Basaarin kautta lähtöpisteeseemme. Tästä
viisastuneena hyppäsimme ratikalla muutaman pysäkin kohti hostellimme
viereistä ravintolakatua. Tänään arpa suosi grillattuja kasviksia eli
veg table kebabia. Munakoiso sai nyt virallisen hyväksynnän olemassa
ololleen, se pitää vain grillata kiviuunissa!
Otimme itseemme miten tylysti kulkukissaa jouduttiin ravintolan
terassilta häätämään ja astuimme oluelle vastapäiseen
anniskelulaitokseen jossa nyt tätä kirjoittelen.
Tänään luulisi unen maistuvan!
