10.8.2012 Viides päivä

10.8.2012 Viides päivä

Aamu alkaa lämpimällä kahvilla ravintolassa. Paikka on ihastuttava suloisuudessaan ja henkilökunta aivan yhtä mukavaa kuin eilenkin. Vieressä sijaitseva kansainvälinen kultamuseo maksaisi 8e ja vieressä olisi pieni Tankavaara sekä iso Tankavaara. Museon lupaillaan olevan ainoa kansainvälinen kultamuseo mutta hinta jättää opiskelijat hieman varuilleen, ja se jää tällä kertaa näkemättä. 

Koiliskairan luontokeskuksen henkilökunta on mukavaa. Saamme vinkkejä reitistä ja luonnosta ja he näyttävät pelkästään meille puolen tunnin videon Koiliskairan alueesta. Keskuksen perusnäyttely kertoo alueen luonnosta ja historiasta ja tutkimme looppien läpi hyönteisiä sekä biologisen museon mieleentuoviin luontoskenaarioihin. 

Suuntaamme siis kohti Saariselän Tunturikeskusta. Siellä tankkaamme vielä kahvit, sekä jätämme reittisuunnitelmamme. 

Tässä se on! Nyt lähtee tytöt tunturiin! Öitä teltassa ja rankkaa kävelyä päivät! Pussiruokaa ja kaunista luontoa! Poroja! Reittisuunnitelmamme mukaan kulkisimme Niilanpään poroerotusalueelle ja päivätuvalle, siitä Nillanpään ja Rautupään kautta Rautulammen autiotuvalle, Suomenruoktulle, Kopsusjärvelle, Kopsusjärventielle ja Ruijanpolkua takaisin Kiilopään Tunturikeskukseen. 

Päivätupa tarjosi meille vettä sekä suojaisan paikan ruokailulle. 

Innostusta on ilmassa pakatessamme kamoja, hieman jännittääkin. Onhan sitä viimeksi ollut luonnon keskellä partiossa ja minä en ole vielä tunturille kiivennytkään. Olkoonkin etteivät matkan varrella olevat tunturit mitään korkeimpia ole, maisemat kauniilla ilmalla ovat varmasti sen mukaisia! Jännittää myös hieman miten jaksamme, kaupunkilaisena kun olen tottunut lähinnä kävelemään kapakasta toiseen. 

Tunturin laella todellakin maisemat palkitsevat koko nousun. Puolipilvinen päivä avaa eteemme majesteettiset maisemat tunturihuippuineen, pilvineen ja karuna varvikkona. Korkealla tuntuu aina kuin taivas olisi lähempänä, suurempi ja valtaisampi. Ei ole rakennuksia varjostamassa tai metsää sitä kätkemässä. Lähes koskematonta luontoa niin pitkälle kuin näkee ja se kaikki on meille juuri tänään! Ehkä myös hyttysille, poroille, myyrille, linnuille ja muille retkeilijöille… joiden tapaamista odotankin mielelläni, mutta myös kauhulla. Tarinat vinkuvista kaupunkilaisista laavuilla soivat korvissani mutta ne unohtuvat nopeasti. 

Polkua on vaikea seurata tunturissa. Emme kulje merkittyä polkua vaan pienempää reittiä, jotta pääsemme sinne minne haluamme. Käännymme etsimään pientä polkua kartan lupaaman puron varrelta, mutta mitään polkua emme kyllä löydä… merkitty risteävä polku on takanamme ja kuljemme sitkeästi eteenpäin kunnes tajuamme että emme taidakaan olla ihan siinä missä kuvittelimme. Ei ole todellista! Ensimmäinen päivä tunturissa ja heti eksymme! Emme kuitenkaan ole kaukana mistään ja tunnelma on niin korkealla, että paniikki ei edes tule mieleen. Rinteestä saamme sen verran kenttää, että saan sijaintimme puhelimen GPS:llä ja ymmärrämme missä olemme. Päätämme suunnata kohti Suomunlatvan laavua, joka on lähempänä kuin alkuperäisen suunnitelman mukainen autiotupa. Haravoimme ympäriinsä, kunnes ymmärrämme että emme ole vielä siellä, seuraamme jokea pidemmälle. Ei nyt ihan mennyt niin kuin Strömsössä! Väsyneen silmissä ei ole kauniimpaa näkyä ollutkaan kuin halkovaja ja laavu koivikkoisessa rinteessä! 

Päätämme sitkeästi tehdä ensin puutöitä, jotta pääsemme laittamaan ruoan lämpimän nuotion ääreen. Paitsi ettei sekään ollut ihan eilinen kun kirvestä on heilutellut ja lopputuloksena löydän kaksi ihastuttavaa vesikelloa kämmenestäni. Sisulla siitä kuitenkin selvisimme ja nukuimme yön laavussa vatsa täynnä ruokaa.

Lopuksi vielä kerron että minulla on heikkous tupasvilloihin. Jostain syystä koen ne mitä sympaattisimmiksi kasveiksi. Tähän saattaa vaikuttaa se että lapsena minulla oli vain hieman repeytynyt juliste peikoista jotka keräsivät tupasvilloja ja tuijotin sitä usein (se ehkä selittää jotain…) Onneksi tällä reissulla villoja ehti kuvaamaan usein!