Voi miten uni voi tehdä hyvää! Nukuinme varmaan kymmenen tuntia ja
heräsimme ennen kahdeksaa. Mieli oli reipas eikä edes (uni)krapulaa
kuten uuden vuoden ensimmäisenä päivänä yleensä. Aamiainen alle,
pakkaus, laukku hotellin ”turvasäilöön” eli aulaan ja ostamaan eväitä.
Saimme eväsleivät söpöstä perheravintolasta.
Lähdimme kohti ylämäkeä, maksamme itsemme alueelle ja ei kun kengät
pois osoitetulla alueella. Kalkki ja suolanaa johon vesialtaat
muodostuvat ovat kulttuurisuojelualuetta ja ovat jo kärsineet
turistimassoista. Talvesta huolimatta vesi tai maa ei ollut tuskaisen
kylmää ja varpaita pystyi lämmittelemään ajoittaisissä lämpimissä
vesivirroissa. Pilvisestä ennustuksesta huolimatta aurinko hohkasi
valkoisista jyrkänteistä ja vesialtaista heijastui kirkas taivas.
Mäki oli paljon kevyempi kuin mitä odotimme. Missä on helvetinjärven
kärsimys ja puhdistus? Ylätasanteella sen sijaan lepäsimme ja lähdin
kiertelemään kamerani kanssa hyläten seurani koiranpentujen huomaan.
Tyypilliseen tapaani hukkasin itseni tunniksi kikkailemaan kameran
kanssa. Kun lopulta revin itseni takaisin oli vastaanotto
ymmärrettävän pettynyt mutta jatkoimme siitä huolimatta matkaa kohti
Nekropolista.
Matkalla oli roomalaisia ja bysanttilaisia raunioita. Voi historiaa,
voi maailman reunalla olevaa puutarhaa! Puun varjossa söimme lounaamme
ja jatkoimme kohti kuolleiden kaupunkia.
Ränsistyneiden ja avautuvan hautojen keskellä mieli vaeltaa. Mitä
tulevaisuuden arkeologit ajattelevat meistä? Mitä meistä jää jäljelle
kulttuureina ja yksilöinä kun aika syö kaiken mitä tänään mitään
merkitsee?
Vastauksia vailla käännyimme takaisin päin, bysanttilaisten raunioiden
kautta hieropolikselle.
Valtava teatteri oli upea. Mittakaava oli todella näkemisen arvoinen,
istuimme ylimmällä lehterilla ihaillen lavan näkyvyyttä. Kuvittelin
miltä paikka on näyttänyt täynnä elämää ja ihmisiä.
Tästä kokemuksesta (koko jyrkkä nousu oli kerätty tähän yhteen
kohtaan) etsiydyimme kohti kuuluisaa lämminvesiallasta jolla olisi
parantavia voimia!
Lokerot ja pukeutumistilat olivat kylmiä mutta vesi senkin edestä
lämmintä! 36 asteinen vasi hiveli, melkein kuin kesä! Allas oli
kahviotilojen vieressä mutta silti siellä sai olla kuin omassa
maailmassaan. Suurin osa vedestä oli tosi matalaa, vain yhdellä
reunalla oli uintisyvää. Tämä syvä alue johti kävelysillan alta
soppeen jonka reunamilla pystyi seisomaan ja tuijottamaan jalkojaan
jyrkänteen reunalla! Matalalla alueilla oli paljon istumapenkkejä,
joitain portaita ja paljon kaatuneita ja katkenneita pylväitä.
Olivatko alun perinkin maanjäristyksen veteen kellistämiä vai uudempaa
sisustusta, on mahdoton tietää.
Vesi vei meistä voimat ja ryppyisinä kahvin ohessa ruokimme koiria.
Alueella on paljon koiria ja kissoja, ensimmäiset ystävällisiä,
jälkimmäiset eivät. Pojuksi nimetty sekavärinen koira leipälahjuksilla
saattoikin meidät komean auringonlaskun valossa takaisin vesialtaiden
suuntaan.
Matkalla alaspäin pimeni nopeasti mutta alue oli niin hyvin valaistu
ettei kompastumisen uhkaa ollut. Jos voimia olisi riittänyt, niin
yökuvaaminen olisi ollut taiteilijan unelma!
Nälkä johti meidät samaan perheravintolaan mistä saimme eväämme.
Perheravintolan ollessa kyseessä, saimme seurata myös perheriitaa. Kun
olimme jo lähdössä saimme vielä tarjotun teen (koska hullu nainen sai
kohtauksen keittiössä) ja vielä viimeiseksi ilmeisesti porkkanoista
valmistettua jälkiruokaa. Viimeinen oli aika
kohteliaisuussuorittamista mutta niin se vain meni sankarillisesti
alas!
Kävelimme pikkukatuja odottaessamme bussia. Dolmus Denizliin oli nopea
ja bussi tarjosi lähes katkeamattomat unet!
Vuoden ensimmäinen päivä ei olisi voinut olla täydellisempi!
Hymyilimme kuin heikkoåäiset koko illan.
Lopuksi jälleen faktoja: eläinlääkärit rokottavat katukoiria yleisen
turvallisuuden ja terveyden vuoksi, ilmeisesti myös kissoja. Rokotetun
koiran tunnistaa isosta merkistä korvassa.
Toinen kaupan päälle: Pamukkalen kylässä asuu noin 1500 ihmistä.
